— Anda! Anda! Thalcave huuteli.
Ja hevosparkoja kannustettiin vielä enemmän. Kannusten repimistä kupeista vuoti lämmintä verta, joka jätti pitkiä punaisia viiruja veteen. Ne kompastelivat maaperän kuopissa, sotkeutuivat näkymättömiin ruohoihin ja kaatuilivat. Ne nostettiin pystyyn, kaatuivat taas, mutta nostettiin aina. Vesi kohosi tuntuvasti. Pitkät mainingit kertoivat lähenevästä hyökyaallosta, jonka vaahtoava harja kohisi enää tuskin kolmen kilometrin päässä. Neljännestunnin ajan kesti tätä hurjaa kamppailua ankarimman luonnonvoiman kanssa. Pakenevat eivät tienneet, kuinka kauan olivat kulkeneet, mutta vauhdista päätellen matkan täytyi olla melkoinen. Mutta sitten hevoset, jotka kahlasivat vedessä rinnuksia myöten, pääsivät vain äärimmäisen vaivalloisesti eteenpäin. Glenarvan, Paganel, Austin, kaikki luulivat olevansa hukassa ja tuomitut meren ulapalle jääneiden kauheaan kuolemaan. Hevoset alkoivat jo menettää jalansijan ja reilun metrin syvä vesi riittäisi hukuttamaan ne. On turhaa yrittääkään kuvata näiden tulvan keskelle joutuneen kahdeksan ihmisen ahdistavaa tuskaa. He tunsivat olevansa voimattomia taistelemaan ihmisvoimia väkevämmän luonnon mullistusta vastaan. Heidän pelastumisensa ei enää ollut heidän omassa vallassaan.
Viisi minuuttia myöhemmin olivat hevoset uimassa; tulva kuljetti niitä tavattomalla voimalla ja yhtä nopeasti kuin niiden nopein nelistys, joka vastasi ainakin kolmeakymmentä kilometriä tunnissa.
Pelastus näytti jo aivan mahdottomalta, kun äkkiä kuului majurin ääni.
— Puu, hän sanoi.
— Puuko? Glenarvan huudahti.
— Tuolla, tuolla! Thalcave vahvisti.
Ja hän viittasi sormellaan jättiläismäistä pähkinäpuuta kohti, joka hieman yli kilometrin päässä pohjoiseen kohosi yksinäisenä vedestä.
Hänen tovereitaan ei tarvinnut käskeä. Tuohon odottamatta ilmestyneeseen puuhun oli päästävä hinnalla millä hyvänsä. Hevoset eivät kai pääsisi sinne asti, mutta ihmiset saattaisivat pelastua. Virta vei heitä eteenpäin. Äkkiä Tom Austinin hevonen hirnahti käheästi ja katosi. Sen jalustimista irrottautunut isäntä alkoi uida vimmatusti.
— Tartu minun satulaani! Glenarvan huusi hänelle.