— Sitä täytyy tehdä, Paganel vastasi.
— Mihin?
— Tuohon rungon päähän, esimerkiksi!
— Mistä?
— Kuivista oksista, joita saamme puusta.
— Mutta millä ne sytytetään? Glenarvan kysyi. — Meidän taulamme on kuin märkä sieni.
— Sitä ei tarvita! Paganel vastasi. — Vähän kuivaa sammalta, yksi auringonsäde, kaukoputkeni linssi, ja te saatte nähdä minun lämmittelevän tulella. Kuka menee hakemaan puita metsästä?
— Minä, Robert huusi.
Ja ystävänsä Wilsonin seuraamana hän katosi kuin nuori kissa puun pimentoihin. Heidän poissaollessaan Paganel löysi riittävästi kuivaa sammalta; hän käytti hyväkseen auringonsädettä, mikä olikin helppoa, sillä aurinko paistoi parhaillaan hehkuvan kuumasti; sitten hän helposti sytytti linssinsä avulla sammalet, jotka oli pantu kosteiden lehtien päälle ombun kolmen suuren haaran juurelle. Siinä oli luonnollinen lieden paikka, jossa ei ollut mitään tulipalon vaaraa. Pian Wilson ja Robert palasivat mukanaan kantamus kuivia oksia, jotka pantiin sammalten päälle. Saadakseen aikaan vetoa Paganel istuutui lieden yläpuolelle, pitkät sääret ristissä arabialaiseen tapaan; sitten kumartuen ja suoristuen nopeassa tahdissa hän sai ponchonsa avulla syntymään voimakkaan vedon. Puut syttyivät, ja pian loimusi melko hyvä roihu tästä tilapäisestä nuotiosta. Jokainen kuivasi itseään mielensä mukaan, puuhun ripustettujen ponchojen hulmutessa tuulen kuivattavina; sitten syötiin varovasti annostettu ateria, sillä täytyi ajatella huomistakin päivää; tulva laskisi ehkä hitaammin kuin Glenarvan toivoi, ja muonaa oli vähän. Ombu ei kantanut minkäänlaista hedelmää, mutta onneksi se saattoi tarjota huomattavan määrän tuoreita munia, sen oksilla kun oli lukuisia linnunpesiä, lukuunottamatta satunnaisesti vierailevia lintuja.
Tätä lisäravintoa ei suinkaan saanut halveksia.