Duncan oli todellakin ruvennut kulkemaan höyryllä; se sivuutti tällä hetkellä Buten saaren rantaa, oikealla puolellaan Rothesay ja sen ihana, vehmaassa laaksossa oleva pikku kaupunki; sitten se saapui lahden kapeihin salmiin, kulki Greenockin ohi ja ankkuroi kello kuuden aikaan illalla Dumbartonin basalttikallion juurelle, jonka huipulla on skotlantilaisen sankarin Wallacen kuuluisa linna.
Siellä odottivat valjastetut kyytivaunut lady Helenaa saattaakseen hänet ja majuri MacNabbsin Malcolmin linnaan. Sitten lordi Glenarvan syleili nuorta vaimoaan ja riensi Glasgowin pikajunaan.
Mutta ennen lähtöään oli hän antanut eräälle pikalähetille tärkeän tiedon, ja muutamia minuutteja myöhemmin sähkölennätin välitti Timesille ja Morning-Chroniclelle seuraavan ilmoituksen:
"Tietojen saamiseksi Glasgowista olevan fregatin, Britannian ja kapteeni Grantin kohtalosta käännyttäköön lordi Glenarvanin puoleen, Malcolmin linna, Luss, Dumbartonin kreivikunta, Skotlanti."
MALCOLMIN LINNA.
Malcolmin linna, Ylämaiden runollisimpia, sijaitsee lähellä Lussin kylää, jonka kaunista laaksoa se hallitsee. Lomond-järven leppoisat laineet huuhtovat sen muurien graniittia. Ylimuistoisesta ajasta se oli kuulunut Glenarvanin suvulle, joka Rob Royn ja Fergus MacGregorin maassa piti yllä Walter Scottin muinaisten sankarien vieraanvaraisia tapoja. Skotlannissa tapahtuneen yhteiskunnallisen mullistuksen aikana joutui maantielle suuri joukko alustalaisia, jotka eivät voineet maksaa tilusten isännille raskaita veroja. Monet kuolivat nälkään; toiset rupesivat kalastajiksi; kolmannet muuttivat maasta. Se oli kauttaaltaan toivotonta aikaa. Ainoastaan Glenarvanit uskoivat uskollisuuden voivan yhdistää ylhäisiä ja alhaisia ja pysyivät uskollisina alustalaisilleen. Ei ainoankaan tarvinnut lähteä syntymämajastaan; ei kenenkään jättää maata, jossa hänen esi-isänsä lepäsivät; kaikki jäivät entisten isäntiensä alueelle. Nytkin vielä, tänä vieraantumisen ja hajaantumisen aikana, oli Glenarvaneilla Malcolmin linnassa niin kuin Duncan-laivallakin ainoastaan skotlantilaisia; kaikki polveutuivat MacGregorien, MacFarlanien, MacNabbsien, MacNaughtonien alustalaisista, — olivat Stirlingin ja Dumbartonin kreivikuntien lapsia: kunnon väkeä, henkeen ja vereen uskollista isännälleen, vieläpä muutamat heistä puhuivatkin vanhan Kaledonian gaelilaismurretta.
Lordi Glenarvanilla oli suunnaton omaisuus; hän käytti sitä laajaan avuliaisuuteen; hänen hyvyytensä oli vielä hänen anteliaisuuttaankin suurempi, sillä se oli määrätön, kun taas avustuksilla täytyi pakostakin olla jokin raja. Lussin herra, Malcolmin linnanisäntä, edusti kreivikuntaansa parlamentin ylähuoneessa. Mutta kun hänen mielipiteensä muka olivat jakobiinilaisia, — kun hänellä ei ollut halua mielistellä Hannoverin kuningashuonetta, — eivät Englannin valtiomiehet häntä kovinkaan suosineet, pääasiassa kuitenkin siitä syystä, että hän piti kiinni esi-isiensä perimyksistä ja vastusti tarmokkaasti "eteläisten" poliittista sekaantumista Skotlannin asioihin.
Lordi Edward Glenarvan ei kuitenkaan ollut takapajulle jäänyt mies, ei ahdasmielinen eikä älyltään heikko; mutta pitäessään kreivikuntansa ovia leveältä avoinna edistykselle hän pysyi skotlantilaisena mieleltään, ja Skotlannin kunnian puolesta hän meni nopeilla veneillään kamppailemaan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpailuissa.
Edward Glenarvan oli kolmenkymmenenkahden ikäinen; hän oli kookasvartaloinen mies, kasvonpiirteiltään hiukan ankara, mutta hänen katseessaan oli rajatonta lempeyttä, ja hänen koko olemuksensa oli ylämaalaisen runouden läpitunkema. Tiedettiin, että hän oli urhea hurjuuteen saakka, yritteliäs, ritarillinen, kuin konsaan 19. vuosisadan Fergus. Hän oli ollut naimisissa vasta kolmisen kuukautta; hänen puolisonsa oli miss Helena Tuffnel, suuren tutkimusretkeilijän William Tuffnelin tytär, miehen, joka oli maantieteen ja löytöretki-innostuksen monia uhreja.
Miss Helena ei ollut ylhäistä sukua, mutta hän oli skotlantilainen, ja se vastasi lordi Glenarvanin mielestä mitä aateluutta tahansa; tästä nuoresta, viehättävästä, rohkeasta, uskollisesta neidosta oli Lussin herra tehnyt elämänsä kumppanin. Lordi tapasi hänet ensimmäisen kerran yksinäisenä, orpona, melkein varattomana hänen isänsä talossa Kilpatrickissa, ja oivalsi, että tuosta tytöstä tulisi erinomainen vaimo. Miss Helena oli kaksikymmentäkaksi täyttänyt, valkoverinen, silmät siniset niin kuin Skotlannin järvet keväisenä aamuna. Hänen rakkautensa oli hänen suurta kiitollisuuttaankin suurempi. Neito rakasti häntä aivan kuin olisi hän itse ollut rikas perijätär ja lordi köyhäksi jäänyt orpo. Ja alustalaiset ja palvelijat olisivat antaneet henkensä rouvan puolesta, josta puhuessaan he käyttivät nimitystä: Lussin hyvä valtiatar.