Lordi Glenarvan ja lady Helena elivät onnellisina Malcolmin linnassa, keskellä Ylämaiden uhkeata ja villiä luontoa, kävelivät kastanja- ja sykomoripuiden reunustamia varjoisia kujia järven rannalla, missä entisajan sotalaulut vielä kaikuivat raivaamattomien rotkojen pohjilta, — missä Skotlannin historia on ikivanhoihin raunioihin uurrettuna. Milloin eksyivät he koivu- tai lehtikuusimetsiin, kellastuneen kanervikon aavan aukion keskelle; milloin taas kiipesivät Ben Lomondin äkkijyrkille kukkuloille, tai ratsastivat halki autioiden rotkojen, tutkien, ymmärtäen, ihmetellen tätä runollista seutua, jota vieläkin sanotaan "Rob Royn maaksi", ja niitä mainioita maisemia, joita Walter Scott on niin ihanasti ylistänyt. Illalla, yön yllättäessä, kun "MacFarlanen lyhty" syttyi taivaalla, he lähtivät harhailemaan pitkin Malcolmin linnan ympäri kiertävää vanhaa puolustusmuuria, jossa vielä näkyi ampuma-aukkoja, ja siellä, ajatuksiinsa unohtuneina ja kuin yksin maailmassa, jollakin kivellä, luonnon hiljaisuuden keskellä, kalvaan kuun katseen alla istuen, yön alkaessa asettua vähitellen hämärtyvien vuorten kukkuloille, he viipyivät antautuneina siihen kirkkaaseen hurmioon ja sisäiseen ihastukseen, jonka salaisuuden tuntevat maan päällä vain rakastavaiset sydämet.
Näin kuluivat heidän avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet. Mutta lordi Glenarvan ei unohtanut, että hänen vaimonsa oli suuren löytöretkeilijän tytär. Hän ajatteli, että lady Helenalla varmaankin oli sama kaipuu kuin hänen isänsä sydämessä, eikä hän siinä erehtynytkään. Rakennettiin Duncan; sen oli määrä kuljettaa lordi ja lady Glenarvan maailman kauneimpiin maihin, Välimeren aalloille, aina Aigeian meren saarille saakka. Ajateltakoon lady Helenan iloa, kun hänen puolisonsa määräsi Duncanin hänen käytettäväkseen! Tuskin onkaan suurempaa onnea kuin se, että saa viedä rakastettunsa näille viehättäville Kreikan vesille ja viettää kuherruskuukautensa itämaiden ihastuttavilla rannoilla?
Tällä erää oli lordi Glenarvan lähtenyt Lontooseen. Koskihan asia onnettomien haaksirikkoisten pelastamista ja siksi lady Helena olikin tämän ohimenevän eron aikana oikeastaan vain maltiton eikä suruissaan; seuraavana päivänä hänen puolisonsa sähkösanoma antoi toiveita pikaisesta paluusta; illalla saapunut kirje pyysi pidennystä; siitä kävi ilmi, että lordi Glenarvan oli kohdannut jonkun verran vaikeuksia; sitä seuraavana päivänä saapui uusi kirje, jossa lordi ei enää salannut tyytymättömyyttään meriministeriöön.
Silloin lady Helena alkoi käydä levottomaksi. Kun hän illalla oli yksin huoneessaan, linnan hovimestari, herra Halbert, saapui kysymään suostuisiko hän ottamaan vastaan nuoren tytön ja nuoren pojan, jotka pyysivät päästä lordi Glenarvanin puheille.
— Ovatko ne paikkakunnan lapsia? lady Helena kysyi.
— Eivät, rouva, hovimestari vastasi, — sillä minä en tunne heitä. He ovat tulleet rautatiellä Ballochiin ja Ballochista Lussiin jalkaisin.
— Pyytäkää heitä astumaan sisään, Halbert, lady Glenarvan sanoi.
Hovimestari poistui. Hetken kuluttua olivat nuori tyttö ja poika lady Helenan huoneessa. He olivat sisar ja veli. Heidän yhdennäköisyytensä vuoksi siitä ei voinut olla epäilystäkään. Sisar oli kuudentoista. Hänen sirot, hiukan rasittuneet kasvonsa, hänen silmänsä, jotka varmaan olivat usein itkeneet, hänen alistunut, mutta samalla rohkea ilmeensä, hänen köyhä, mutta siisti pukunsa puhuivat hänen puolestaan. Hän piti kädestä kaksitoistavuotiasta päättävän näköistä poikaa, joka näytti ottavan sisarensa suojeltavakseen. Tosiaan, olisi kuka tahansa loukannut nuorta tyttöä, hän olisi joutunut tekemisiin tämän pikkumiehen kanssa! Sisar oli hiukan ujo jouduttuaan lady Helenan eteen. Tämä ehätti panemaan puheen alkuun.
— Te haluatte puhutella minua? hän lausui rohkaisten nuorta tyttöä katseellaan.
— Emme teitä, nuori poika vastasi päättävällä äänellä, — vaan lordi
Glenarvania itseään.