— Se on selvää, Glenarvan vastasi, — jos Australiaa sopii nimittää mantereeksi, vaikka se on ainoastaan saari.
— Rauhoittukaa, rakas Glenarvan, parhaat maantieteilijät nimittävät yksimielisesti tätä saarta Australian mantereeksi.
— Silloin on minulla vain yksi asia sanottavana, ystäväni, Glenarvan huudahti. — Australiaan! Ja taivas meitä auttakoon!
— Australiaan, toistivat hänen kumppaninsa yksimielisesti.
— Tiedättekö, Paganel, Glenarvan lisäsi, — että teidän tulonne Duncaniin on kaitselmuksen työtä?
— No niin, Paganel vastasi. — Olettakaamme, että minä olen kaitselmuksen lähettiläs, mutta älkäämme puhuko siitä enempää.
Näin päättyi tämä keskustelu, josta tulevaisuudessa oli niin suuret seuraukset. Se muutti kokonaan matkamiesten mielialan. He löysivät jälleen langan tässä labyrintissa, jossa jo luulivat ainiaaksi eksyneensä. Uusi toivo nousi murskaantuneista raunioista. He saattoivat epäröimättä jättää taakseen Amerikan mantereen, ja kaikki heidän ajatuksensa lensivät jo Australiaa kohti. Noustessaan Duncanin kannelle matkamiehet eivät toisi sen kannelle toivottomuutta, eikä lady Helenan ja Mary Grantin tarvitsisi itkeä kapteeni Grantin toivotonta menettämistä! Niinpä matkalaiset unohtivat vaarallisen asemansa iloitakseen, eikä heillä ollut kuin yksi huoli, se, etteivät voineet lähteä matkaan viipymättä.
Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Päätettiin syödä kello kuusi. Paganel halusi pitää tänä onnenpäivänä loistavat juhlat. Mutta kun ruokatavarat olivat niukat, hän ehdotti Robertille, että he lähtisivät metsästämään "läheiseen metsään." Robert taputti käsiään tälle mainiolle ajatukselle. Otettiin Thalcaven ruutisarvi, puhdistettiin revolverit, ladattiin ne pienillä hauleilla ja lähdettiin.
— Älkää menkö kauas, majuri lausui vakavasti molemmille metsästäjille.
Heidän lähdettyään Glenarvan ja MacNabbs menivät tutkimaan puuhun tekemiään merkkejä, kun Wilson ja Mulrady puolestaan sytyttivät jälleen nuotion hiilet.