Laskeuduttuaan rannattoman järven tasalle ei Glenarvan havainnut mitään merkkejä vedenpinnan laskemisesta. Vesi näytti kuitenkin saavuttaneen lakikorkeutensa; mutta etelästä pohjoiseen kulkevan virtauksen vauhti osoitti, että tasapainoa ei ollut vielä palautunut Argentiinan jokien välille. Ennen vedenpinnan laskemista täytyi virran ensin lakata liikkumasta kuten merikin sillä hetkellä, jolloin vuoksi loppuu ja luode alkaa. Ei siis voitu odottaa veden vähenevän niin kauan kuin se virtasi pohjoiseen tätä kohisevaa vauhtia.
Glenarvanin ja majurin tehdessä havaintojaan, kuului puusta paukahduksia ja niiden perään melkein yhtä kaikuvia riemuhuutoja. Robertin sopraano kuului kirkkaana liverryksenä Paganelin basson seassa. Saattoi kysyä, kumpi heistä oli poikamaisempi. Metsästys tuntui onnistuvan hyvin ja toi edeltäkäsin veden kielelle. Majurin ja Glenarvanin oli saapuessaan nuotiolle ensinnäkin onniteltava Wilsonia mainiosta aatteesta. Hän oli oivana merimiehenä neulan ja langanpätkän avulla laatinut itselleen mainion kalanpyydyksen. Tusinoittain pieniä, kuoreiden tapaisia mojarra-nimisiä kaloja sätkytteli hänen ponchonsa poimussa luvaten erinomaista ruokalajia.
Tällä hetkellä metsämiehet palasivat ombun latvasta. Paganel kantoi varovasti mustan pääskysen munia ja rihmassa varpusia, joita hän myöhemmin aikoi tarjoilla syömäkelpoisina. Robert oli taitavasti ampunut useita hilgueroja, pieniä vihreitä ja keltaisia erinomaisen maukkaita ja Montevideon torilla kovin kyseltyjä lintuja. Paganelin, joka tunsi viisikymmentäyksi munanvalmistustapaa, täytyi tällä kertaa tyytyä antamaan niiden kypsyä kuuman tuhkan alla. Siitä huolimatta oli ateria yhtä vaihteleva kuin maukaskin; kuiva liha, kovat munat, käristetyt mojarrat, paistetut varpuset ja hilguerot muodostivat yhden niitä juhla-aterioita, joiden muisto on unohtumaton.
Keskustelu oli hyvin hilpeää. Paganelia kiitettiin paljon sekä metsästäjänä että kokkina. Tiedemies otti nämä ylistelyt vastaan niin vaatimattomasti kuin ne ansaitsevalle on ominaista. Ja hän alkoi esittää merkillisiä mietelmiä tästä suurenmoisesta ombusta, joka suojasi heitä lehvistöllään ja oli hänen sanojensa mukaan äärettömän laaja.
— Robert ja minä, hän lisäsi leikkisästi, — luulimme todella olevamme oikeassa metsässä. Kerran jo luulin, että eksyisimme. En osannut enää tietä takaisin! Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse. Etsin turhaan jälkiäni. Nälkä alkoi tuntua ankarana. Viidakon pimennosta kuului jo petojen karjuntaa … tai oikeastaan ei, sillä täällähän ei ole petoeläimiä, valitettavasti.
— Kuinka! Glenarvan sanoi. — Pahoitteletteko sitä?
— Totta kai!
— Mutta kun täytyy pelätä niiden julmuutta…
— Julmuutta ei ole … tieteellisesti puhuen, tiedemies selitti.
— No no, Paganel, majuri sanoi, — te ette koskaan saa minua myöntämään petoeläinten hyödyllisyyttä! Mitä hyvää niistä on?