— Miksei? tiedemies uteli.
— Petoeläimiäkö puussa? Tom Austin kysyi.
— Niin, miksei? Amerikkalainen tiikeri, jaguaari, pakenee puihin, kun metsästäjä sitä kovasti ahdistaa! Tulvan yllättämänä olisi joku niistä varsin hyvin voinut etsiä turvapaikan ombun oksilla.
— Mutta arvelen, ettette sentään tavannut niitä? majuri lausui.
— En, Paganel vastasi, — vaikka samoilimme läpi koko metsän. Se oli ikävää, sillä siitä olisi syntynyt suurenmoinen metsästys. Jaguaari on julma raatelija. Yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla se katkaisee hevosen kaulan. Kun se on saanut maistaa ihmislihaa, se ei muuta huolikaan. Eniten se pitää intiaanista, sitten neekeristä, sitten mulatista, sitten valkoisesta.
— Mieluisaa olla vasta neljännellä sijalla! MacNabbs huomautti.
— Se todistaa vain, että olette äitelä, Paganel lausui halveksuen.
— Mielelläni olen äitelä jaguaarin ruoaksi! majuri myönsi.
— Mutta se on nöyryyttävää! itsepäinen Paganel selitti. — Valkoinen julistaa olevansa ihmisrodun valtias. Mutta se ei näy olevan herrojen jaguaarien mielipide.
— Olkoon miten tahansa, hyvä Paganel, Glenarvan lausui, — mutta ottaen huomioon, että meidän joukossamme ei ole intiaaneja, neekereitä eikä mulatteja, olen iloinen teidän rakkaiden jaguaarienne poissaolosta. Meidän asemamme ei ole niin miellyttävä…