— Mitä, eikö miellyttävä? Paganel huudahti tarttuen tähän sanaan, joka saattoi antaa uuden suunnan keskustelulle. — Valitatteko te kohtaloanne, Glenarvan?
— Epäilemättä, Glenarvan vastasi. — Onko teistä hauskaa keikkua näillä epämukavilla ja päällystämättömillä oksilla.
— Minulla ei milloinkaan ole ollut mukavampaa, edes kotonani. Me vietämme lintujen elämää, me laulamme, hyppelemme! Minä alan luulla, että ihmiset on luotu elämään puissa.
— Heiltä ei puutu kuin siivet, majuri huomautti.
— He tekevät nekin itselleen kerran.
— Mutta siihen mennessä, Glenarvan vastasi, — sallikaa minun, rakas ystäväni, pitää puiston hiekkakäytäviä, talon lattiaa tai laivan kantta tätä ilma-asumusta parempana.
— Glenarvan, Paganel huomautti, — pitää tyytyä oloihin sellaisina kuin ne ovat. Jos ne ovat hyvät, sen parempi. Jos huonot, niin ei kiinnitetä siihen huomiota. Mutta te ikävöitte Malcolmin linnan mukavuuksia!
— En, mutta…
— Minä olen varma, että Robert on täysin tyytyväinen, Paganel kiiruhti sanomaan saadakseen ainakin yhden kannattajan aatteilleen.
— Niin olenkin, herra Paganel! Robert huudahti iloisella äänellä.