— Se kuuluu hänen ikäänsä, Glenarvan huomautti.
— Ja minun! tiedemies tiukkasi. — Mitä vähemmän mukavuuksia, sitä vähemmän tarpeita. Ja mitä vähemmän ihmisellä on tarpeita, sitä onnellisempi hän on.
— Kas Paganelia, joka halveksii rikkauksia ja kullattuja kattolistoja, majuri lausui.
— Ei, sitä en tee, MacNabbs, tiedemies vastasi, — mutta jos sallitte, kerron teille tätä koskevan pienen arabialaisen tarinan, joka muistuu mieleeni.
— Kertokaa, herra Paganel! Robert pyysi.
— Ja mitä teidän tarinanne todistaa? majuri kysyi.
— Samaa kuin kaikki tarinat, kunnon kumppanini.
— Se ei ole paljon, MacNabbs vastasi. — Mutta kertokaa kuitenkin,
Seherazade! Jokin niitä satuja, joita tarinoitte niin hyvin!
— Suurella Harun-ar-Rasidilla, Paganel alkoi, — oli poika, joka ei ollut onnellinen. Hän meni kysymään neuvoa vanhalta dervissiltä. Viisas vanhus vastasi hänelle, että onnea oli perin vaikea löytää tässä maailmassa. — Minä tunnen kuitenkin, hän lisäsi, — pettämättömän keinon, joka tekee teidät onnelliseksi. — Mikä se on? nuori prinssi kysyi. — Pukekaa päällenne onnellisen miehen paita. Se auttaa varmasti, dervissi sanoi. Silloin prinssi syleili vanhusta ja lähti etsimään tätä taikakalua. Hän kävi kaikkien valtakuntien pääkaupungeissa. Koetti kuninkaiden, keisarien, prinssien, ylimysten paitoja. Turha vaiva. Hän ei tullut siitä onnellisemmaksi. Sitten hän koetti taiteilijoiden, sotilaiden, kauppiaiden paitoja. Sama juttu. Näin hän kulki suunnattomia matkoja löytämättä onnea. Vihdoin, kun hän lukemattomien paitojen turhasta koettelemisesta epätoivoissaan palasi isänsä palatsiin, hän kohtasi eräällä pellolla työmiehen, joka työnsi raskaita rattaita hilpeästi laulellen. — Tuossa on kuitenkin mies, joka on onnellinen, hän ajatteli, — tai sitten ei onnea olekaan maailmassa. Hän meni miehen luo. — Hyvä mies, hän kysyi, — oletko onnellinen? — Olen, vastasi toinen. — Etkö kaipaa mitään? — En. — Etkö vaihtaisi kohtaloasi kuninkaan asemaan? — En ikinä! — No, kuule! Myy minulle paitasi! — Paitaniko? Minulla ei ole paitaa!