Jacques Paganelin tarinaa kuunneltiin suurella mielihyvällä. Häntä kiiteltiin kovasti, mutta kukin piti oman mielipiteensä, ja tiedemies saavutti kaikesta väittelystä tavallisen tuloksen, sen, ettei kukaan häntä uskonut. Siitä kuitenkin oltiin yhtä mieltä, että "se täytyy kestää, mitä ei voi estää" ja tyytyä puuhun, kun ei ollut palatsia eikä hökkeliä.
Näitä ja muita jutellessa oli tullut ilta. Hyvä uni yksin saattoi arvokkaasti päättää tämän järkyttävän päivän. Ombun asukkaat eivät ainoastaan olleet tulvan vaiheista väsyneitä, vaan varsinkin helteen rasittamia, joka päivällä oli ollut ylenpalttinen. Heidän siivekkäät kumppaninsa näyttivät jo levolle menon esimerkkiä; hilguerot, pampan satakielet, lopettivat sointuisan livertelynsä, ja kaikki puun linnut olivat kadonneet tummenneen lehvistön piiloihin. Parasta oli tehdä niin kuin nekin.
Mutta ennen "pesään asettumista", kuten Paganel sanoi, Glenarvan, Robert ja hän kiipesivät tähystystorniin tarkastamaan vielä kerran veden vallassa olevaa tasankoa. Kello oli noin yhdeksän. Aurinko oli juuri laskenut läntisen taivaan välkkyvään sumuun. Koko sen puolen taivaankansi keskitaivaalle saakka oli lämpimän usvan vallassa. Eteläisen taivaan niin kirkkaat tähtisikermät näyttivät keveän hunnun verhoamilta ja näkyivät vain epäselvästi. Sen verran niitä kuitenkin erotti, että ne saattoi tuntea, ja Paganel näytti ystävälleen Robertille, mutta ystävänsä Glenarvaninkin opiksi, napaseudun piiriä, missä tähdet ovat loistavimmat. Muun muassa hän näytti Etelän Ristiä, neljän ensimmäisen ja toisen luokan tähden vinoneliönmuotoista ryhmää jokseenkin navan kohdalla; Kentauria, jossa maata lähin tähti loistaa vain kolmenkymmenenviiden miljardin kilometrin päässä; Magalhãesin pilviä, kahta laajaa tähtisumua, joista suurempi peittää kaksisataa kertaa niin suuren alan kuin kuun näkyvä pinta; ja vihdoin "mustan aukon", josta tähtiaines näyttää tykkänään puuttuvan.
Hänen suureksi mielipahakseen ei vielä näkynyt Orionia, jota saa katsella molemmilla pallonpuoliskoilla; mutta Paganel kertoi molemmille oppilailleen omituisen seikan patagonialaisten maailmankäsityksestä. Näiden runollisten intiaanien silmissä Orion edustaa suunnatonta suopunkia ja kolmea palloa, jotka taivaan pampaa samoileva metsästäjä on heittänyt. Kaikki nämä tähtisikermät, joiden kuvia vedenkalvo heijasti, olivat ihastuttavat katsoa, ympärillä oli ikään kuin kaksi taivasta.
Oppineen Paganelin selitellessä näitä sai koko itäinen taivaanpuolisko myrskyä ennustavan luonteen. Sinne nousi paksu ja musta, jyrkkäreunainen seinä ja se sammutti vähitellen sen puolen tähdet. Tämä synkkä pilvi valtasi pian toisen puolen taivasta, jonka se näytti peittävän. Sen liikkumisvoiman täytyi olla siinä itsessään, sillä tuulenhenkäystäkään ei tuntunut. Ilmakerrokset olivat täysin tyyniä. Puussa ei ainoakaan lehti liikahtanut, vedenkalvossa ei näkynyt värettäkään. Ilmakin tuntui ohentuneen kuin jonkin suunnattoman imukoneen voimasta. Mutta sen täytti painostava sähköisyys, jonka jokainen elävä olento tunsi kulkevan pitkin hermojaan.
Glenarvan, Paganel ja Robert tunsivat näiden sähköaaltojen voimakkuuden.
— Nousee rajuilma, Paganel sanoi.
— Ethän sinä pelkää ukkosta? Glenarvan kysyi pojalta.
— Mitä vielä, mylord, Robert vastasi.
— Sen parempi, sillä rajuilma ei ole kaukana.