— Ja se tulee olemaan ankara, Paganel selitti, — päätellen taivaanmerkeistä.
— Ukonilma ei minua huolestuta, Glenarvan lausui, — mutta kylläkin ne sadekuurot, jotka tulevat sen mukana. Me kastumme ytimiä myöten. Sanokaa, mitä haluatte, Paganel, mutta linnunpesä ei riitä ihmiselle, sen saatte pian havaita omissa nahoissanne.
— No, hiukan filosofiaa avuksi! tiedemies vastasi.
— Filosofia ei estä kastumasta.
— Ei, mutta se virkistää.
— Kuinka tahansa, Glenarvan sanoi, — menkäämme ystäviemme luo ja neuvokaamme heitä kääriytymään filosofiaansa ja ponchoihinsa niin tiiviisti kuin suinkin ja varsinkin varaamaan itselleen kärsivällisyyttä, sillä sitä tarvitsemme pian.
Glenarvan loi vielä kerran katseen uhkaavalle taivaalle. Pilvet peittivät sen nyt kokonaan. Auringonlaskun suunnalla valaisi vain epämääräinen valojuova yltyvää pimeyttä. Vesi musteni ja näytti suurelta pilveltä, joka alhaalta päin yhtyisi raskaisiin huuruihin. Varjojakaan ei enää näkynyt. Valon ja äänen vaikutelmia ei silmin eikä korvin tavoittanut. Pimeys oli yhtä syvä kuin äänettömyys.
— Laskeutukaamme alas, Glenarvan sanoi. — Pian leimahtaa!
He alkoivat lipua alas sileitä oksia myöten ja hämmästyivät aikalailla joutuessaan omituiseen puolivalaistukseen; se johtui lukemattomista kiiluvista pisteistä, jotka suristen liikkuivat vedenkalvossa.
— Onko tuo vesisäihkyä? Glenarvan kysyi.