Pian oli koko taivas idästä pohjoiseen huikaisevan kirkkaita fosforiviiruja täynnä. Tämä palo levisi vähitellen silmänkantamattomiin sytyttäen pilvet kuin kasan kuivaa puuta, ja muodosti kimaltelevan veden peilissä suunnattoman tulipallon, jossa ombu oli keskipisteenä.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat äänettöminä tätä hirvittävää näytelmää. He eivät olisi voineet kuulla toistensa ääntä. Valkoisia valoläikkiä iski aivan heidän lähelleen, ja näiden äkkileimahduksissa välähtivät ja taas hävisivät milloin majurin tyynet kasvot, milloin Paganelin utelias katse tai Glenarvanin tarmokkaat piirteet, milloin Robertin kauhistunut pää tai matruusien huoleton ilme äkillisen salaman valaisemana.
Vielä ei kuitenkaan satanut, ja ilma oli yhä tyyni. Mutta pian aukenivat taivaan sulut, ja sen mustalle pohjalle ilmestyi kohtisuoria viiruja, kuin kankaan loimia. Kun suuret sadepisarat sattuivat vedenpintaan, ne ponnahtivat siitä tuhansina salamien kirkastamina kipinöinä.
Tiesikö tämä sade ukonilman loppumista? Pääsisivätkö Glenarvan ja hänen kumppaninsa siitä muutamalla rankalla ryöpyllä? Eivät. Ilmojen tulien kamppaillessa ankarimmillaan ilmestyi äkkiä puun vaakasuoran valtahaaran päähän noin nyrkin kokoinen, mustan savun ympäröimä tulipallo. Se kieppui paikallaan muutaman sekunnin, räjähti kuin pommi ja niin kovasti pamahtaen, että se kuului ukkosen yli. Rikkipitoinen höyry täytti ilman. Silmänräpäyksessä tuli hiljaista, ja sitten kuultiin Tom Austinin huutavan:
— Puu on tulessa!
Tom Austin ei erehtynyt. Kuin valtavaan ilotulituslaitteeseen pantuna levisi tuli tuokiossa ombun läntistä reunaa pitkin; kuivuneet oksat, kuivista korsista tehdyt linnunpesät ja yleensä koko puun hohkoinen pinta olivat sille suotuisaa virikettä.
Samassa tuuli nousi ja kiihdytti tulta. Täytyi paeta. Glenarvan miehineen riensi kiireesti ombun idänpuoliseen osaan, johon tuli vielä ei ulottunut, mykkinä, levottomina, pelästyneinä, kiiveten, liukuen ja uskaltaen oksille, jotka taipuilivat heidän painonsa alla. Heidän takanaan käpristyivät, rätisivät ja kiemurtelivat oksat tulessa kuin elävältä palavat käärmeet; niiden palavia rippeitä putoili tulvivaan veteen ja kulki sen mukana levittäen hirveää loimua. Milloin loimotti liekki suunnattoman korkealle yhtyen tulenväriseen ilmaan; milloin painoi tuuli ne alas ja verhosi ombun kuin Nessoksen paitaan. Glenarvan, Robert, majuri, Paganel ja matruusit olivat kauhuissaan; paksu savu tunkeutui keuhkoihin, ja sietämätön kuumuus poltti; tuli tarttui jo heidän puolellaan puun alaosaan; ei mikään voinut hillitä saati sammuttaa sitä, ja he ymmärsivät olevansa auttamatta tuomitut samaan rangaistukseen kuin hindulaisen epäjumalankuvan hehkuviin kylkiin suljetut uhrit. Vihdoin heidän olonsa kävi sietämättömäksi, ja on vain valittava kahdesta kuolemasta vähemmän julma.
— Veteen! Glenarvan huusi.
Wilson, johon liekit jo ulottuivat, oli juuri syöksymässä veteen, kun hänen kuultiin mitä suurimman kauhun vallassa parkaisevan:
— Auttakaa!