— Etsikää punaista tai vihreää valoa, jompaakumpaa laivalyhtyä.
— En näe vihreää enkä punaista. Kaikki on mustaa, vastasi Paganel, jonka silmät väkisinkin menivät umpeen.
Puolen tunnin ajan hän seurasi malttamatonta ystäväänsä konemaisesti, pään retkahtaessa rinnalle, mistä sen taas äkkiä nosti pystyyn. Hän ei vastannut, ei puhunut. Hänen hoipertelevat askelensa olivat kuin juopuneen. Glenarvan katsoi Paganelia. Paganel nukkui kävellessään.
Glenarvan tarttui silloin hänen käsipuoleensa, talutti hänet herättämättä jälleen kuoppaansa ja sijoitti siihen mukavasti makaamaan. Päivän koittaessa hypähtivät kaikki ylös huutoon:
— Duncan! Duncan!
— Hurraa, hurraa! vastasivat toverit Glenarvanille rientäen rannalle.
Laiva oli todellakin viiden meripeninkulman päässä, purjeet huolellisesti kokoonkäärittyinä edeten höyryn voimalla. Sen savu hälveni aamun usviin. Merenkäynti oli kova, eikä sen kokoinen alus voinut vaaratta lähestyä särkkiä.
Glenarvan tarkasteli Paganelin kaukoputkella Duncanin liikkeitä. John Mangles ei arvatenkaan huomannut matkamiehiä, sillä hän ei kääntänyt alusta, vaan näytti jatkavan samaan suuntaan.
Mutta Thalcave, joka oli pannut vahvan panoksen pyssyynsä, laukaisi sen tällä hetkellä laivaa kohti.
Kuunneltiin, katsottiin. Kolme kertaa pamahti intiaanin pyssy, hiekkasärkkiä kajahduttaen.