— Minä, Paganel.
— Kuka minä?
— Glenarvan. Tulkaa, minä tarvitsen silmiänne.
— Minun silmiäni? Paganel toisti niitä hieroen.
— Niin, teidän silmiänne, erottaaksemme Duncanin tässä pimeydessä.
Tulkaa.
— Hemmettiin koko nyktalopia! Paganel mutisi, mutta oli sentään mielellään valmis auttamaan Glenarvania.
Hän nousi, ravisteli puutuneita jäseniään, muristen kuin ainakin kesken unia heränneet ja seurasi ystäväänsä rannalle.
Glenarvan pyysi häntä tähystämään synkkää maisemaa. Kun Paganel oli muutaman minuutin ajan ponnistellut, Glenarvan kysyi:
— No, ettekö näe mitään?
— En. Ei kissakaan näkisi tässä kahta askelta kauemmaksi.