— Se on kuitenkin täällä, Glenarvan huudahti, — ja risteilee edestakaisin meitä odottaen.
— Saamme nähdä huomenna, MacNabbs lausui.
Tom Austin huuteli umpimähkään näkymätöntä laivaa saamatta mitään vastausta. Tuuli oli sitä paitsi verrattain navakka ja merellä kova aallokko. Pilviä nousi lännestä, ja aaltojen vaahtoavat harjat lensivät hienona vihmana töyrään ylikin. Jos Duncan oli sovitulla määräpaikalla, sen tähystäjä ei kuitenkaan voinut heitä kuulla tai nähdä. Rannalla ei ollut mitään suojaa. Ei lahtea, ei satamaa, ei minkäännäköistä poukamaakaan. Siinä oli vain pitkiä hiekkasärkkiä, jotka ulottuivat mereen ja joita on vaarallisempi lähestyä kuin vedenpäällisiä kareja. Särkät näet nostavat maininkeja; aallokko on niiden kohdalla erikoisen raju, ja ne alukset ovat varmasti tuhon omat, jotka kovassa tuulessa ajavat näihin hiekkakasoihin.
Siksi oli luonnollista, että Duncan, joka tiesi rannikon olevan vaarallinen, pysytteli suojaavan sataman puuttuessa ulompana. John Mangles tietenkin varovana miehenä odotti mahdollisimman kaukana. Se oli Tom Austinin mielipide, ja hän vakuutti, että Duncan ei voinut tulla viittä meripeninkulmaa lähemmäksi rantaa.
Majuri kehotti siis kärsimätöntä ystäväänsä malttamaan mielensä. Ei ollut mitään keinoa hälventää läpitunkematonta pimeyttä. Miksi siis vaivata silmiään tuijottamalla pimeyteen?
Niinpä pystytettiin jonkinlainen leiripaikka särkkien suojaan; viimeiset ruokavarat käytettiin matkan viimeiseen ateriaan; sitten jokainen noudatti majurin esimerkkiä ja kaivoi itselleen kuopan, josta tuli jokseenkin mukava makuusija, ja vajosi sikeään uneen yllään leukaan saakka ulottuva hietapeite. Glenarvan yksin valvoi. Tuuli pysyi navakkana, ja valtameri kuohui vielä äskeisen myrskyn jälkeen. Sen yhä ankarammat aallot murtuivat särkän reunaan pauhaten kuin ukkonen. Glenarvan ei voinut tottua siihen ajatukseen, että Duncan oli niin lähellä. Mitä taas tuli siihen, että se ei olisi saapunut sovitulle kohtaamispaikalle, ei sitä voinut ajatellakaan. Glenarvan oli lähtenyt Talkahuanon lahdesta 14. päivänä lokakuuta ja saapui marraskuun 12:ntena Atlantin rannalle. Näiden kolmenkymmenen päivän kuluessa, jolloin he olivat samonneet halki Chilen, Kordillieerien, pampan ja Argentiinan tasangon poikki, oli Duncanilla ollut aikaa kiertää Cap Horn ja ehtiä vastapäiselle rannalle. Niin hyvä laiva ei voinut myöhästyä; myrsky oli varmaan ollut kova ja ankara Atlantin aavalla ulapalla, mutta Duncan oli tukeva alus ja sen kapteeni hyvä merimies. Niinpä hän oli paikalla, kun kerran oli määrä olla.
Nämä ajatukset eivät sittenkään saaneet Glenarvania rauhoittumaan. Kun sydän ja järki ovat ristiriidassa, ei jälkimmäinen aina voita. Malcolmin linnan lordi kaipasi tässä pimeydessä kaikkia rakkaitaan, rakasta Helenaansa, Mary Grantia ja Duncanin miehistöä. Hän harhaili autiolla rannalla, jota laineet vihmoivat pärskeellään. Katseli, kuunteli. Silloin tällöin hän oli havaitsevinaan epämääräistä valoa mereltä.
— Minä en erehdy, hän ajatteli, — minä näin laivan valoa, Duncanin lyhdyt. Ah, miksi minä en näe pimeyden läpi?
Silloin hänen mieleensä välähti eräs ajatus. Paganelhan sanoi olevansa nyktalooppi, toisin sanoen hän näki pimeässä. Hän meni siis herättämään Paganelin. Tiedemies nukkui kuopassaan kuin myyrä, kun väkevä käsi tempaisi hänet hiekkavuoteeltaan.
— Kuka siinä on? hän huudahti.