— Amigos![20] vastasi patagonialainen, joka oli odottanut tulijoita kohdalla, johon virran täytyi heidät tuoda, se kun oli hänen itsensäkin sinne tuonut.
Tällä hetkellä hän otti syliinsä Robert Grantin, välittämättä siitä, että Paganel piti hänestä takaapäin kiinni, ja puristi häntä poveaan vasten. Glenarvan, majuri ja merimiehet puristivat pian sen jälkeen sydämellisesti ja voimakkaasti uskollisen oppaansa kättä iloissaan hänen tapaamisestaan. Sitten patagonialainen saattoi heidät erään aution estancian vajaan. Siellä loimusi hyvä tuli, joka lämmitti heitä, ja siellä paistettiin meheviä lihaviipaleita, joista he eivät jättäneet jäljelle palaakaan. Ja kun he olivat levänneet ja voivat taas ajatella rauhassa, heidän mielestään tuntui uskomattomalta, että he olivat pelastuneet tästä seikkailusta, jossa oli niin monta vaaraa, tulta ja vettä ja Argentiinan virtojen hirveitä kaimaaneja.
Muutamin sanoin Thalcave kertoi oman tarinansa Paganelille ja antoi kaiken kunnian pelastumisestaan uljaalle hevoselleen. Sitten Paganel koetti selittää hänelle asiakirjan uutta tulkintaa, ja mitä toiveita heillä sen johdosta oli. Ymmärsikö intiaani tiedemiehen nerokkaita olettamuksia? Sitä sopii epäillä, mutta hän näki ystävänsä onnellisina ja luottavaisina, ja se riitti hänelle.
On helppo ymmärtää, että nämä väsymättömät vaeltajat ombussa vietetyn lepopäivänsä jälkeen halusivat jatkaa matkaansa. Kello kahdeksan aamulla he olivat valmiit lähtemään. Oltiin liian kaukana etelässä estancioista ja saladeroista, jotta olisi voitu hankkia kulkuneuvoja, ja siksi oli pakko kulkea jalkaisin. Eihän muuten matkaa enää ollutkaan kuin noin kuusikymmentä kilometriä, ja Thauka ottaisi kyllä silloin tällöin kantaakseen jonkun väsyneen jalkamiehen, jopa tarpeen tullen kaksikin. Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa oltaisiin Atlantin rannalla.
Lähtöhetken tultua jätti opas seuralaisineen taakseen laajan alankomaan, joka vielä oli veden vallassa, ja matka suunnattiin ylempiä tasankoja pitkin. Seutu oli jälleen yhtä yksitoikkoista; siellä täällä näkyi joku eurooppalaisten istuttama puurykelmä pistävän esiin laitumilta, muuten yhtä harvinaisena kuin Tandilin ja Tapalquemin vuoriharjanteiden tienoilla; kotimaisia puita kasvaa vain pitkien ruohoaavikkojen laidoilla ja Cap Corrientesin lähistöllä.
Niin kului tämä päivä. Seuraavana päivänä alkoi valtameren läheisyys tuntua parikymmentä kilometriä ennen sen rantaan saapumista. Virazon, omituinen tuuli, joka puhaltaa säännöllisesti päivän ja yön jälkipuoliskolla, taivutti korkeata ruohoa. Laihalla maaperällä kasvoi harvaa metsää, puumaisia mimoosalajeja, akaasioita ja curramabol-pensaita. Muutamia suolapitoisia laguuneja kimmelsi kuin rikkilyödyn lasin kappaleita haitaten matkaa, sillä ne täytyi kiertää. Lisättiin vauhtia, jotta samana päivänä olisi ehditty Salado-järvelle, valtameren rannikolle, ja totta puhuen matkamiehet olivat aika lailla väsyneitä, kun he kello kahdeksan illalla näkivät kolmenkymmenen metrin korkuiset hietatöyräät, jotka rajoittavat sen vaahtoavaa rantaa. Pian heidän korviinsa kuului aaltoilevan meren pitkällinen kohina.
— Valtameri! Paganel huudahti.
— Niin, valtameri! Thalcave vahvisti.
Ja vaeltajat, joiden voimat näyttivät olevan melkein lopussa, kiipesivät pian hiekkatöyrästä ylös huomattavan vikkelästi.
Mutta nyt oli jo hyvin hämärä, ja katse harhaili turhaan pitkin rannatonta pimeyttä etsien Duncania, mutta ei kuitenkaan havainnut sitä.