— No, Edward, Edward, mitä kuuluu? lady Helena huudahti.
— Mitäkö kuuluu, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, — niillä ihmisillä ei ole sydäntä!
— Eivätkö he ole suostuneet…?
— Eivät, he eivät anna pyytämääni laivaa! He puhuivat Franklinin etsimiseen turhaan kulutetuista miljoonista! Selittivät, että kirje on muka hämärä, mahdoton ymmärtää! Sanoivat, että noiden onnettomien haaksirikko oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten, joten muka tuskin enää oli mahdollista löytää heitä! Ja huomauttivat, että kun he kerran ovat intiaanien vankeina, heidät on tietenkin kuljetettu sisämaahan, eikä voi ruveta samoamaan koko Patagonian halki kolmen miehen — kolmen skotlantilaisen! — vuoksi, että etsintä olisi turhaa ja vaarallista ja vaatisi useampia ihmishenkiä kuin oli pelastettava! Sanalla sanoen, esittivät kaikkia niitä tekosyitä, joita ihmisillä on varalla, kun eivät tahdo auttaa. He viittasivat kapteenin siirtolahankkeisiin, ja onneton Grant on hukassa!
— Isäni, isä-parka! Mary Grant huudahti tarttuen lordi Glenarvanin polviin.
— Teidänkö isänne! Mitä, neiti … tämä sanoi hämmästyneenä nähdessään nuoren tytön jalkojensa juuressa.
— Niin, Edward, neiti Mary ja hänen veljensä, lady Helena vastasi, — kapteeni Grantin molemmat lapset, jotka meriministeriö juuri on tuominnut orvoiksi!
— Voi, neiti, lordi Glenarvan lausui, nostaen tytön pystyyn, — jos olisin tiennyt teidän olevan täällä…
Hän ei hennonut sanoa enempää! Pihalla vallitsi tuskallinen, nyyhkytysten keskeyttämä hiljaisuus. Ei kukaan puhunut mitään, ei lordi Glenarvan, ei lady Helena, ei majuri eivätkä isäntäväkensä ympärillä äänettöminä seisovat linnan palvelijat. Mutta tällä käytöksellään kaikki nämä skotlantilaiset ilmaisivat vastalauseensa Englannin hallituksen menettelystä.
Hetken kuluttua majuri kääntyi lordi Glenarvanin puoleen ja sanoi hänelle: