— Eikö teillä siis ole enää mitään toivoa?
— Ei mitään.
— Onhan, nuori Robert huudahti, — minä menen tapaamaan niitä herroja, ja sittenpä on…
Robert ei päättänyt uhkaustaan, sillä hänen sisarensa keskeytti hänet; mutta pojan puristettu nyrkki ei ennustanut hyvää.
— Ei, Robert, Mary Grant sanoi. — Ei! Kiittäkäämme näitä uljaita ylimyksiä siitä, mitä he ovat meidän vuoksemme tehneet: olkaamme heille ikuisesti kiitollisia ja lähtekäämme!
— Mary! lady Helena huudahti.
— Neiti, minne aiotte mennä? lordi Glenarvan sanoi.
— Minä menen heittäytymään kuningattaren jalkojen juureen, tyttö vastasi, — ja saamme nähdä, onko hän kuuro kahden isänsä henkeä pyytävän lapsen rukouksille.
Lordi Glenarvan pudisti päätään, ei siksi, että hän olisi epäillyt hänen armollisen majesteettinsa sydäntä, vaan koska hän tiesi, ettei Mary Grantin onnistuisi päästä hänen luokseen. Anomusten tekijät pääsevät perin harvoin valtaistuimen juurelle saakka, ja tuntuu melkein kuin kuninkaallisten palatsien portille olisi kirjoitettu kuten englantilaisilla on tapana kirjoittaa laivojensa komentosillan seinämään:
— Matkustajia pyydetään olemaan puhuttelematta ruorimiestä.