Laivan matkustajat katselivat hiljaisissa mietteissä tätä säteilevän taivaankappaleen ilmestystä:
— Mikä ihana näky! lausui vihdoin lady Helena. — Se lupaa kaunista päivää. Kunpa vain tuuli ei kääntyisi vastaiseksi, vaan suosisi Duncanin kulkua!
— Ei voisi toivoa parempaa päivää, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, — eikä meillä tosiaan ole valittamista tätä matkan alkua vastaan.
— Kuinkahan kauan matka meren poikki kestää, rakas Edward?
— Siihen on kapteeni Johnin vastattava, Glenarvan sanoi. — Kuljemmeko hyvin? Oletteko tyytyväinen laivaanne, John?
— Perin tyytyväinen, teidän jalosukuisuutenne, John vastasi; — tämä on verraton alus, mielikseen merimies astelee sen kannella. Milloinkaan ei laivan runkoa ja koneistoa ole saatu paremmin tasapainoon; katsokaahan kuinka vauhti on tasainen ja kuinka sulavasti alus liukuu aalloilla. Me kuljemme todellakin seitsemäntoista solmua tunnissa. Jos tätä vauhtia kestää, olemme päiväntasaajan kohdalla kymmenessä päivässä ja ennen viittä viikkoa kiertäneet Kap Hornin.
— Kuuletteko, Mary? lady Helena toisti, — ennen viittä viikkoa!
— Kuulen, rouva, tyttö vastasi — ja sydämeni sykähtelee kovemmin kapteenin sanoista.
— Entä kuinka te kestätte tätä purjehdusta, Mary-neiti? lordi
Glenarvan kysyi.
— Aika hyvin, mylord, ei siitä ole sanottavaa haittaa. Kyllä minä siihen pian totun.