— Entä pikku Robert?
— Robertko? John Mangles vastasi. — Kun hän ei ole sukeltanut konehuoneeseen, hän on kiivennyt mastojen päähän. Se poika ilkkuu vain meritautia. Kas, tuollahan se on nytkin.
Kapteenin viittauksen mukaan kääntyivät kaikkien katseet kokkamastoa kohti, ja jokainen saattoi huomata Robertin kiikkumassa pramipurjeen raakapuulla kolmisenkymmentä metriä kannen yläpuolella. Mary ei voinut olla huudahtamatta.
— Oh, rauhoittukaa, neiti, John Mangles sanoi, — minä vastaan hänestä ja lupaan ennen pitkää esittää verrattoman velikullan kapteeni Grantille, sillä me löydämme kyllä kapteenin.
— Kunpa taivas kuulisi teidän sananne, herra John, tyttö vastasi.
— Rakas lapseni, lordi Glenarvan lausui, — koko tässä asiassa on jotakin kaitselmuksen määräämää, minkä tulee antaa meille hyviä toiveita. Me emme mene, meitä viedään. Me emme etsi, meitä johdetaan. Ja katsokaa kaikkia näitä kunnon miehiä, jotka ovat antautuneet niin hyvän asian palvelukseen! Me emme ainoastaan onnistu yrityksessämme, vaan pääsemme perille vaikeuksitta. Minä olen luvannut lady Helenalle huvimatkan, ja pahastipa erehtyisin, ellen pitäisi sanaani.
— Edward, lady Glenarvan sanoi, — sinä olet miehistä paras.
— En, mutta minulla on paras miehistö parhaalla laivalla. Ettekö ihaile Duncania, Mary-neiti?
— Minäkö, mylord? tyttö vastasi. — Tottahan sitä ihailen, kun olen todella asiantuntija.
— Ah, niinkö?