— Heh, tietenkin tätä Scotiaa, jossa nyt olemme. Tämä on hyvä laiva, ja minulle on kehuttu sen lujaa rakennetta samoin kuin päällikön, kunnon kapteeni Burtonin, henkisiä ominaisuuksia. Oletteko samannimisen, suuren Afrikan-tutkijan sukulaisia? Hän oli uljas mies. Saan siis onnitella!
— Hyvä herra, John Mangles lausui, — minä en ole ensinkään matkailija
Burtonin sukulaisia, enkä edes itse ole kapteeni Burton.
— Ah, päätteli tuntematon, — minä olen siis puheissa Scotian ensimmäisen perämiehen, herra Burdnessin, kanssa!
— Herra Burdnessinko? vastasi John Mangles, joka alkoi aavistaa asian oikean laidan. Mutta oliko hän tekemisissä hullun vai laivasta erehtyneen kanssa? Se askarrutti hänen mieltään, ja hän oli juuri aikeissa antaa ratkaisevan selityksen, kun lordi Glenarvan, hänen vaimonsa ja neiti Grant nousivat kannelle. Vieras huomasi heidät ja huudahti:
— Ah, matkustajia! Matkustajia! Mainiota. Pyydän, herra Burdness, teitä esittelemään minut…
Ja sitten hän astui esille moitteettoman kohteliaasti, odottamatta John
Manglesin esittelyä.
— Rouva, hän sanoi neiti Grantille; — neiti, hän sanoi lady Helenalle; — hyvä herra, hän lisäsi kääntyen lordi Glenarvanin puoleen.
— Lordi Glenarvan, John Mangles ilmoitti.
— Mylord, jatkoi silloin tuntematon, — pyydän anteeksi, että itse esittelen itseni; mutta merellähän on lupa hiukan hellittää ankaria seurustelusääntöjä; toivoakseni teemme pian tuttavuutta, ja Scotian matka näiden naisten seurassa tuntuu meistä yhtä lyhyeltä kuin mieluisaltakin.
Lady Helena ja neiti Grant eivät olleet keksineet sanaakaan vastatakseen. He eivät ymmärtäneet mitään tämän kuokkavieraan ilmestymisestä Duncanin kannelle.