— Juuri niin, mylord. Intian näkeminen on ollut minun mielihalunani koko elämäni ajan. Se on ollut kaunein unelmani, joka nyt vihdoin toteutuu norsujen ja Brahman pappien maassa.
— Teille ei siis ole yhdentekevää joutua johonkin muuhun maahan, herra
Paganel?
— Ei, mylord, se olisi minulle kiusallista, sillä minulla on suosituksia Intian varakuninkaalle, lordi Somersetille, ja Maantieteellisen seuran antama tehtävä täytettävänä.
— Ah, onko teillä siis jokin määrätty tehtävä?
— On, minun pitäisi yrittää tehdä hyödyllinen ja mielenkiintoinen matka, jonka ohjelman on laatinut oppinut ystäväni ja ammattiveljeni, herra Vivien de Saint-Martin. Olisi näet tarkoituksena seurata Schlagintweit-veljesten, eversti Waughin, Webbin, Hodgsonin, Huc- ja Gabet-nimisten lähetyssaarnaajien, Moorcroftin, hra Jules Remyn ja monen muun kuuluisan retkeilijän jälkiä. Minä koetan onnistua siinä, missä lähetyssaarnaaja Krick v. 1846 epäonnistui; sanalla sanoen kartoittaa Jaru-Dzangbo-Tshuvirta, joka viidentoistasadan kilometrin alalla kostuttaa Tiibetiä, koskettaen Himalajan pohjoista juurta, ja vihdoin todeta, eikö tämä joki yhdy Brahmaputraan Assamin koillispuolella. Mylord, kultamitali on taattu sille tutkijalle, joka näin voi toteuttaa yhden hartaimmista toiveista Intian maantiedon alalla.
Paganel oli suurenmoinen. Hän puhui erittäin innostuneesti. Hän heittäytyi mielikuvituksen nopeille siiville. Häntä olisi ollut yhtä mahdoton keskeyttää kuin Reiniä Schaffhausenin putouksessa.
— Herra Jacques Paganel, lordi Glenarvan sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, — se olisi epäilemättä hieno matka, josta tiede tulisi olemaan teille sangen kiitollinen. Mutta minä en tahdo enempää pitkittää teidän erehdystänne; ainakin toistaiseksi täytyy teidän luopua ilostanne päästä Intiaan.
— Luopuako siitä? Ja minkä vuoksi?
— Koska te nyt matkustatte Intian niemimaasta poispäin.
— Kuinka?! Kapteeni Burton…