— Minä en ole kapteeni Burton, John Mangles vastasi.
— Mutta Scotia?
— Tämä laivakaan ei ole Scotia.
Paganelin ällistystä olisi mahdoton kuvata. Hän katsoi vuoronperään lordi Glenarvania, joka yhä oli vakava, lady Helenaa ja Mary Grantia, joiden ilmeet osoittivat säälivää myötätuntoa, John Manglesia, joka hymyili ja majuria, joka ei rävähtänyt; sitten hän kohautti harteitaan, siirsi silmälasinsa otsaltaan nenälle ja huudahti:
— Mitä pilantekoa tämä on!
Mutta silloin sattui hänen katseensa peräsimen rattaaseen, jonka kehässä näkyivät nämä kaksi sanaa:
DUNCAN GLASGOW
— Duncan! Duncan! hän äännähti päästäen avuttoman epätoivonhuudon.
Ja sitten hän syöksyi päistikkaa alas peräsalongin rappusia hyttiään kohti.
Onnettoman tiedemiehen mentyä ei kukaan laivalla voinut pysyä vakavana majuria lukuunottamatta, ja nauru levisi matruuseihin saakka. Astua väärään junaan! Sama se! Saapua Edinburghiin, kun olisi pitänyt lähteä Dumbartoniin! Olkoon menneeksi! Mutta eksyä väärään laivaan ja kellua Chileä kohti, kun on aikomus matkustaa Intiaan, se on jo hajamielisyyden huippu!