— Se ei sentään kummastuta minua, kun on puhe Jacques Paganelista,
Glenarvan sanoi. — Hän on kuuluisa sentapaisista hairahduksista.
Kerrankin hän julkaisi kartan Amerikasta, johon hän oli sijoittanut
Japanin. Se ei kuitenkaan estä häntä olemasta etevä tiedemies, ja hän
on todella Ranskan parhaita maantieteilijöitä.
— Mutta mitä nyt teemme miesparalle? lady Helena kysyi. — Emmehän voi viedä häntä väkisin Patagoniaan.
— Miksi emme? MacNabbs vastasi rauhallisesti. — Me emme ole vastuussa hänen hajamielisyydestään. Olettakaa, että hän olisi astunut väärään junaan, pysähtyisikö se?
— Ei, mutta hän pääsisi pois lähimmällä asemalla, huomautti lady
Helena.
— No niin, Glenarvan lausui, — sen hän voi tehdä, jos haluaa, ensimmäisellä pysähdyspaikallamme.
Samassa Paganel palasi peräkannelle viheliäisenä ja nolona, käytyään toteamassa, että hänen tavaransa olivat laivassa. Hän toisteli lakkaamatta kohtalokkaita sanoja: Duncan! Duncan! Hänen sanavarastossaan ei ollut enää muuta. Hän käveli edestakaisin, tarkastellen laivan taklausta ja tähyten rannattoman meren mykkää näköpiiriä. Vihdoin hän palasi lordi Glenarvanin luo.
— Ja minne tämä Duncan on menossa? hän kysyi.
— Amerikkaan, herra Paganel.
— Ja tarkemmin määritellen?
— Concepcioniin.