— Tosiaan, John Mangles vastasi, — eipä siinä ole enää mitään haravoimista. Sepä ikävää, sillä teidän aikanne tulee pitkäksi odotellessa laivaa Teneriffan satamassa. Siellä ei ole suurtakaan vaihtelua toivottavissa.
— Kuka tietää mitä vaihtelua minun hajamielisyyteni saisi aikaan, Paganel sanoi nauraen. — Mutta, rakas Mangles, eikö Kap Verden saarilla ole ankkuripaikkoja?
— On kyllä. Villa Praiaan on mainion helppo laskea maihin.
— Puhumattakaan toisesta edusta, joka ei ole halveksuttava, Paganel lisäsi, — siitä, että Kap Verden saaret eivät ole kaukana Senegalista, missä voin tavata maanmiehiäni. Minä tiedän kyllä, että tätä villiä ja epäterveellistä saaristoa ei pidetä kovin mielenkiintoisena; mutta maantieteilijän kannalta on kaikki arvokasta. Näkeminen merkitsee tietoja. On ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä, ja jotka matkustavat ikään kuin olisi heillä kaihi. Voitte uskoa, että minä en kuulu niihin.
— Kuinka vain teille on mukavampaa, herra Paganel, John Mangles vastasi, — minä olen varma, että maantiede hyötyy teidän oleskelustanne Kap Verden saarilla. Meidän täytyy muutenkin poiketa sinne ottamaan hiiliä, joten teidän maihinlaskemisenne ei aiheuta meille mitään viivästystä.
Tämän keskustelun jälkeen päätti kapteeni suunnata matkan Kanarian saarten länsipuolitse; kuuluisa vuori jätettiin vasemmalle kädelle, ja nopeakulkuinen Duncan kulki Kravun kääntöpiirin poikki 2. päivänä syyskuuta, kello viisi aamulla. Sää alkoi sitten muuttua. Oli sadekauden kostea ja raskas ilmasto, le tempo das aguas, kuten espanjalainen sanoo, matkustajille rasittava, mutta puuttomuudesta ja siis myös vedettömyydestä kärsivien Afrikan saarten asukkaille hyötyisä aika. Ankara merenkäynti esti matkustajia oleilemasta kannella, mutta salongissa kävi keskustelu yhtä vilkkaasti.
3. päivänä syyskuuta ryhtyi Paganel kokoamaan matkatavaroitaan lähestyvää maihinnousua varten. Duncan liikkui Kap Verden saarien lomassa; sivuuttaen Selin saaren, joka oli todella hedelmätön ja autio hietakumpu, ja kulkien laajojen koralliriuttojen ohi se jätti sivulleen St. Jacques-saaren, jonka läpi pohjoisesta etelään ulottuu basalttivuorien jono, päättyen kahteen korkeaan kumpuun. Sitten John Mangles laski Villa Praian lahteen ja ankkuroi laivan kaupungin edustalle viidentoista metrin syvällä. Sää oli kauhea, ja aallokko tavattoman ankara, vaikka lahti oli suojattu aavalta tulevilta tuulilta. Rankka sade oli sellaista ryöppyä, että tuskin saattoi nähdä kaupunkia, joka on sadan metrin korkeuteen nousevien, tuliperäisten kallioiden hiukan matalamman haaran penkereellä. Saari ei tosiaankaan tämän paksun sadeverkon läpi näyttänyt houkuttelevalta.
Lady Helena ei voinut toteuttaa ehdotustaan, että käytäisiin kaupungissa; hiilienkin laivaansaanti oli perin hankalaa. Duncanin matkustajain oli siis pysyteltävä katoksen alla sillä välin kun meri ja taivas suorastaan ryöpyttivät vesiään vastakkain. Sääkysymys kuului tietenkin päiväjärjestykseen laivalla olevien keskusteluissa. Itsekukin sanoi sanansa, paitsi majuri, joka olisi ollut mukana maailman vedenpaisumuksessa välittämättä siitä vähääkään. Paganel käveli edestakaisin pudistellen päätään.
— Tämä on ihan kuin tahallista, hän hoki.
— Niin, se ainakin on varmaa, lordi Glenarvan vastasi — että luonnonvoimat asettuvat teitä vastaan.