— Kun ette tahdo nähdä. Oli miten oli, ja vaikka olemme neljänkymmenen meripeninkulman päässä, niin Teneriffan huippu on selvästi nähtävissä taivaanrannan yläpuolella.
Oliko Paganel tällöin tahtonut nähdä vai ei, muutamaa hetkeä myöhemmin hänen täytyi myöntää asia, ellei halunnut väittää olevansa sokea.
— No, joko te nyt sen huomaatte? kysyi häneltä John Mangles.
— Jo toki, selvästi, Paganel vastasi ja lisäsi, äänessään välinpitämätön sävy: — Tuoko se nyt sitten on se Teneriffan huippu?
— Se se on.
— Eipä se näy olevan kovin korkea.
— On sen huippu sentään kolmetuhatta seitsemänsataa metriä merenpintaa korkeammalla.
— Se ei vastaa Mont-Blancia.
— Se on mahdollista, mutta kun kiipeätte sen laelle, niin pitänette sitä sentään kyllin korkeana.
— Oo, kiivetäkö sen laelle, rakas kapteeni, mitä se kannattaa, pyydän kysyä, herrojen von Humboldtin ja Bonplanin jälkeen? Suuri nero, tuo Humboldt. Hän nousi tuolle vuorelle; hän on laatinut siitä niin tyhjentävän kuvauksen, että siihen ei ole mitään lisäämistä; hän havaitsi siinä viisi vyöhykettä: viinivyöhykkeen, lehtipuuvyöhykkeen, havupuuvyöhykkeen, alppikanervavyöhykkeen ja vihdoin aivan kasvittoman vyöhykkeen. Hän nousi vuoren ylimmälle huipulle saakka, missä ei ollut tilaa edes istua. Vuoren laelta näkyvä ala oli yhtä suuri kuin neljäs osa Espanjaa. Sitten hän tutki tulivuoren sen uumenia myöten ja tunkeutui sammuneen aukon pohjalle saakka. Mitä luulisitte minulla olevan tekemistä siellä tämän suurmiehen jälkeen, pyydän kysyä?