Glenarvan, joka oli tottunut matkustamaan ja mukautumaan eri maiden tapoihin, oli valinnut itselleen ja seuralaisilleen chileläiset vaatteet. Paganel ja Robert, kaksi lasta — toinen suuri, toinen pieni — olivat ratketa riemusta työntäessään päänsä kansalliseen ponchoon, väljään villaviittaan, jonka keskellä on reikä, ja jalkansa nuoren hevosen takajalkojen nahasta tehtyihin pitkävartisiin saappaisiin. Kummankin runsassilainen muuli, arabialaiset kuolaimet suussa, pitkät nahkaohjakset, joiden pää oli punottu ruoskaksi, metalliheloilla kirjaillut päitset, ja alforjat, räikeäväriset, kaksipuoliset kangaspussit, jotka sisälsivät päivän ruokavarat, olivat näkemisen arvoiset. Paganel, joka aina oli hajamielinen, sai mainiolta ratsultaan kolme tai neljä potkua yrittäessään nousta sen selkään. Mutta kun hän, ikuinen kaukoputkensa olkahihnassa, kerran oli päässyt satulaan ja saanut jalkansa tukevasti jalustimiin, hän antautui muulin älyn varaan eikä hänellä ollut syytä sitä katua. Mitä taas pikku Robertiin tuli, hän osoitti heti alusta eteviä ratsastajan taipumuksia.
Lähdettiin liikkeelle. Sää oli mainio, taivas aivan sees, ja mereltä tulevat tuulet vilvoittivat riittävästi muuten rasittavan helteistä ilmaa. Retkeilijät kulkivat ripeää vauhtia pitkin Talkahuanon poukaman mutkikkaita rantoja päästäkseen noin viisikymmentä kilometriä etelämpänä leveysasteen päähän. Ensimmäisenä päivänä samottiin reippaasti vanhojen kuivuneiden soiden kaislikossa, mutta oltiin vähäpuheisia. Eron hetki oli tehnyt haikean vaikutuksen retkeilijäin mieliin. Kaukana saattoi vielä nähdä Duncanin savua. Kaikki olivat vaiteliaita, lukuunottamatta Paganelia; tämä opinhaluinen maantieteilijä teki itselleen espanjankielisiä kysymyksiä ja vastaili niihin samalla kielellä.
Catapaz oli luonnostaankin vaitelias mies, eikä hänen ammattinsa ollut omiaan lisäämään lörpöttelyn halua. Vain joskus hän virkkoi jonkin sanan miehilleen. Nämä puolestaan olivat alallaan kokeneita ammattimiehiä. Jos joku muuli pysähtyi, he päästivät lyhyen kurkkuäänteen, mutta ellei se auttanut, auttoi heti varmalla kädellä annettu piiskansivallus. Jos jonkun satulavyö sattui höltymään tai suitset soljahtamaan irti, riisui saattomies heti ponchonsa ja peitti sillä muulin pään; kun sitten vika oli korjattu, muuli lähti jatkamaan matkaansa.
Muulinajajien tapana on lähteä liikkeelle kello kahdeksan, kun on syöty varhainen aamiainen, ja taivaltaa sitten yhtä mittaa maatapanoon saakka kello neljään iltapäivällä. Glenarvan noudatti samaa tapaa. Niinpä retkeilijät, juuri kun catapaz antoi pysähdysmerkin, saapuivat Araucon kaupunkiin, lahden eteläpohjukkaan, koko ajan seurattuaan valtameren vaahtoavaa reunaa. Heidän olisi nyt pitänyt matkata vielä noin kolmekymmentä kilometriä länteen, Carneron lahteen saakka, tullakseen 37. leveysasteen kohdalle. Mutta Glenarvanin lähetit olivat jo samonneet tämän osan rannikkoa tapaamatta vähäisintäkään jälkeä haaksirikkoisista. Oli siis tarpeetonta uudestaan tutkia niitä seutuja, ja niin päätettiin ottaa Araucon kaupunki lähtöpaikaksi. Sieltä lähdettäisiin aivan suoraan itää kohti.
Pieni retkikunta meni kaupunkiin ollakseen siellä yötä ja majoittui erään ravintolan pihalle, sillä itse ravintolan mukavuudet olivat vielä ylen alkeellisia.
Arauco on Araucanian pääkaupunki. Tämä valtio on noin kuusisataa kilometriä pitkä ja vain satakaksikymmentä leveä, ja sen asukkaat on molucheja, runoilija Ercillan ylistämiä chileläisen rodun vanhempia jälkeläisiä. Se on ylvästä ja voimakasta rotua, Pohjois- ja Etelä-Amerikan alueilla muuten ainoa, joka koskaan ei ole alistunut vieraan vallan alle. Joskin Arauco on joskus ollut espanjalaisten vallassa, niin sen väestö ei ainakaan ole alistunut; se vastusti silloin kuten nytkin Chilen valloitusyrityksiä, ja sen oma lippu — valkoinen tähti sinisellä pohjalla — hulmuaa vielä kaupunkia suojelevan linnoitetun kukkulan laella.
Illallista valmistettaessa kävelivät Glenarvan, Paganel ja catapaz katsellen olkikattoisia taloja. Paitsi kirkkoa ja fransiskaaniluostarin jäännöksiä ei Araucossa ollut mitään erikoista nähtävää. Glenarvan koetti saada joitakin tietoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Paganel oli onneton, kun ihmiset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan; mutta kun he puhuivat araucanian kieltä, joka on yleisesti käytetty pääkieli Magalhãesin salmen seuduille saakka, ei Paganelin espanjantaito hyödyttänyt häntä enempää kuin heprea. Hän käytti siis silmiänsä korvien asemesta ja tunsi todellisen tiedemiehen iloa tarkatessaan siellä liikuskelevia moluchirodun eri tyyppejä. Miehillä oli roteva vartalo, latuskainen naama, kuparinvärinen iho, sileä leuka, epäluuloinen katse, iso pää pitkän, mustan tukan peitossa. He tuntuivat antautuneen siihen erikoiseen laiskuuteen, joka on ominaista sotilaille, kun he eivät keksi mitään tekemistä rauhan aikana. Heidän säälittävät ja uljaat naisensa toimittivat kaikki raskaat taloustyöt, ruokkosivat hevoset, puhdistivat aseet, muokkasivat maata, metsästivät miestensä puolesta ja saivat vielä aikaa kutoa heleänvärisiä ponchoja, joiden valmistaminen vaatii kahden vuoden työn ja joiden hinta on vähintään sata dollaria.
Sanalla sanoen, moluchit ovat hyvin vähän mielenkiintoista ja jokseenkin raakatapaista kansaa. Heillä on melkein kaikki ihmispaheet yhtä ainoata hyvettä, riippumattomuuden rakkautta, vastaan.
— Ilmeisiä spartalaisia, Paganel sanoi palatessaan kävelyltään ottamaan osaa ilta-ateriaan.
Arvoisa tiedemies liioitteli, ja vielä oudommalta tuntui, kun hän lisäsi, että hänen ranskalainen sydämensä sykki kovemmin hänen ollessaan Araucon kaupungissa. Kun majuri tiedusti häneltä tämän odottamattoman sykinnän syytä, hän vastasi, että hänen liikutuksensa oli varsin luonnollinen, sillä muuan hänen maanmiehiään oli hiljattain ollut Araucanian valtiaana. Majuri pyysi häntä mainitsemaan tämän hallitsijan nimen. Jacques Paganel lausui ylväänä nimen de Tonneins; tämä oli ollut etevä, kelpo mies, entinen asianajaja Perigueuxista, ehkä hiukan liian karkea, kukistunut "alamaistensa kiittämättömyyden takia", kuten karkotetut kuninkaat tavallisesti sanovat. Kun majuri hiukan hymähti ajatellessaan valtaistuimelta syöstyä entistä asianajajaa, huomautti Paganel hyvin vakavasti, että asianajajan oli ehkä helpompi olla hyvä kuningas kuin kuninkaan hyvä asianajaja. Tämän huomautuksen johdosta kohottivat kaikki nauraen maissiviinamaljan Orellie Antoine I:n, Araucanian entisen kuninkaan kunniaksi. Hetkistä myöhemmin nukkuivat matkamiehet ponchoihinsa kääriytyneinä sikeää unta.