Seuraavana aamuna kello kahdeksan lähti retkikunta, kellokas edellä, saattomiehet perässä, seuraamaan 37. leveysastetta itäänpäin. He kulkivat ensin Araucanian hedelmällisen, viinitarhoista ja karjasta rikkaan alueen poikki. Mutta vähitellen maa autioitui. Vain tuolla täällä, peninkulmien päässä, joku rastreadorien, koko Amerikassa tunnettujen hevostenkesyttäjä-intiaanien hökkeli. Joskus vanhan majapaikan rauniot, joita tasangoilla harhaileva alkuasukas vielä käytti yösijanaan. Päivän kuluessa oli kaksi jokea, Raque ja Tubal, katkaissut matkaajien tien. Mutta catapaz löysi kahlaamon, josta pääsi yli. Andien vuorijono kohosi näköpiiriin huippuinensa, joita pohjoisessa näytti olevan yhä runsaammin. Nämä olivat kuitenkin vasta pieniä nikamia siitä suunnattomasta selkärangasta, johon Uuden Maailman luusto nojautuu.
Kello neljä iltapäivällä, kun oli taivallettu viisikymmentäkuusi kilometriä, pysähdyttiin erään jättiläismyrtti-rykelmän suojaan. Muulit riisuttiin valjaista ja laskettiin vapaina syömään ruohikon rehevälle laitumelle. Eväspusseista otettiin esiin lihaa ja riisiä. Maahan levitetyt, pehmeät nahkasatulat olivat sekä peitteenä että patjana, ja jokainen sai näissä satunnaisissa vuoteissa virkistävää lepoa, saattomiesten ja catapazin valvoessa vuoronperään.
Kun sää oli niin suotuisa ja kaikki matkustajat, Robert mukaan luettuna, hyvissä voimissa ja matka oli alkanut näin onnekkain entein, täytyi käyttää olosuhteita hyväksi ja puskea eteenpäin, niin kuin peluri käyttää hyvää onneaan. Se oli kaikkien mielipide. Seuraavana päivänä kuljettiin eteenpäin reippaasti, päästiin onnellisesti Bellin kosken yli ja illalla leiriydyttäessä Biobio-virran rannoille, joka on Espanjan alaisen ja itsenäisen Chilen rajana, saattoi Glenarvan merkitä toiset viisikymmentäkuusi kilometriä retkikunnan hyväksi. Maanlaatu oli samanlaista. Se oli yhä rehevää, ja narsissililjoja, pensasmaisia orvokkeja, fuksioita, hulluruohoja ja kultakukkaisia kaktuksia kasvoi runsaasti. Tiheiköissä lymyili joitakin eläimiä, muiden mukana ilveksensukuisia otselotteja. Lintumaailmaa edusti ainoastaan joku haikara, yksinäinen pöllö ja joukko haukkaa pakenevia laulurastaita ja uikkuja. Mutta alkuasukkaita näkyi vain vähän. Silloin tällöin joitakin guassoja, intiaanien ja espanjalaisten rappeutuneita sekasikiöitä, jotka painoivat veristen hevostensa kylkiin suuria, paljaisiin jalkoihinsa sidottuja kannuksia ja katosivat kuin varjot. Ei tavattu matkalla ketään, jota olisi voinut puhutella, eikä siis saatu minkäänlaisia tietoja. Glenarvan teki siitä johtopäätöksensä. Hän arveli, että otettuaan kapteeni Grantin vangiksi oli intiaanien täytynyt viedä hänet Andien vuorten toiselle puolelle. Tiedusteluista saattaisi olla tuloksia vasta niiden takaisilla tasangoilla, ei tällä puolen. Piti siis malttaa mielensä ja kulkea yhä ripeästi eteenpäin.
17. päivänä lähdettiin jälleen matkaan tavalliseen aikaan ja totutussa järjestyksessä. Robert alistui siihen vastenmielisesti, sillä hänen intonsa pakotti häntä ajamaan kellokkaan edelle, muulinsa suureksi kiusaksi. Tarvittiin kerrassaan Glenarvanin ankara muistutus pitämään nuori poika paikallaan jonossa.
Maa alkoi käydä epätasaisemmaksi; mäkien runsaus ilmaisi vuorien olevan lähellä; rinteiden oikkuja noudattavia kohisevia jokia oli yhä useampia. Paganel katsoi usein karttaansa; jos siitä puuttui joku näistä virroista, mikä tapahtui varsin usein, kiehui maantieteilijäveri hänen suonissaan, ja hän äkäili mitä lystikkäimmällä tavalla.
— Joki, jolla ei ole nimeä, hän sanoi, — sehän on kuin ihminen ilman siviilisäätyä! Semmoista ei maantieteen laki voi hyväksyä!
Niinpä hän katsoi velvollisuudekseen ristiä nämä nimettömät joet; hän merkitsi ne karttaansa ja antoi niille mitä helisevimpiä espanjankielisiä nimiä.
— Mikä kieli! hän toisteli, — mikä täyteläinen ja kaunissointuinen kieli! Sehän on selvää metallia, ja minä olen varma, että siinä on seitsemänkymmentäkahdeksan osaa kuparia ja kaksikymmentäkaksi tinaa, niin kuin kirkonkellojen pronssissa!
— Vähintäänkin, Glenarvan vastasi, — tehän alatte edistyä!
— Varmasti, hyvä lordi! Ah, kun ei olisi vain sitä omituista korkoa!
Mutta se juuri siinä on!