— Ettekö te liity mukaan? Glenarvan kysyi catapazilta.
— Minä olen muulien saattomies, tämä vastasi.
— Kuten haluatte.
— Tullaan toimeen ilmankin, Paganel sanoi. — Tuon muurin takana me tapaamme jälleen Antucon solapolkuja, ja minä otan opastaakseni teidät vuoren juurelle yhtä suoraan kuin Kordillieerien paras opas.
Glenarvan selvitti siis välit catapazin kanssa ja laski hänet, saattomiehet ja muulit menemään. Aseet, koneet ja elintarpeet jaettiin seitsemän retkeläisen kannettavaksi. Yhteisestä sopimuksesta päätettiin ryhtyä heti kiipeämään ja tarpeen tullen kulkea osa yöstäkin. Vasenta rinnettä myöten kiemurteli jyrkkä polku, jota muulit eivät olisi voineet kulkea. Vaikeudet olivat suuret, mutta kahden tunnin ponnistusten ja kiertelyjen jälkeen olivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa jälleen löytäneet Antucon solatien.
He olivat silloin varsinaisten Andien siinä osassa, joka on lähellä Kordillieerien ylintä harjannetta, mutta raivattua polkua, määrättyä solaa ei enää näkynyt. Koko tämän seudun olivat äskeiset maanjäristykset myllertäneet, ja heidän täytyi kivuta yhä ylemmäs harjanteen lakea kohti. Paganel pettyi pahasti huomatessaan, ettei tie ollut vapaa, ja ennusti vaativan ankaraa ponnistusta, kunnes päästäisiin Andien harjalle, sillä niillä on keskimäärin korkeutta 3500 ja 4100 metriä. Onneksi ilma oli tyyni, taivas sees ja vuodenaika suotuisa; mutta talvella, toukokuusta lokakuuhun, olisi tällainen vuorten ylitys ollut mahdoton; ankarat pakkaset tappavat pian matkamiehen, ja ne, jotka se säästää, eivät pääse pakoon ainakaan temporalien, näille seuduille ominaisten rajutuulten voimaa, jotka joka vuosi täyttävät ruumiilla Kordillieerien rotkot.
Kiipeiltiin koko yö; kavuttiin käsivoimin melkein luoksepääsemättömille penkereille; hypeltiin leveiden ja syvien halkeamien yli; köysien puute korvattiin tarttumalla toisten käsiin, ja hartiat saivat olla tikkaina; niinpä nämä uljaat miehet näyttivät pelleiltä, jotka olivat tekemässä kaikenlaisia hassunkurisia kuperkeikkoja. Tällöin sai Mulrady lukemattomia kertoja näyttää jäntevyyttään ja Wilson ketteryyttään. Nämä kaksi kunnon skotlantilaista olivat kaikkialla apuna; monta kertaa olisi retkikunnalta tie noussut pystyyn ilman heidän alttiuttaan ja rohkeuttaan. Glenarvan ei jättänyt näkyvistään pikku Robertia, jota ikä ja vilkkaus viekoittivat varomattomuuksiin. Paganel ponnisteli eteenpäin aitoranskalaisella innolla. Majuri taas vaivasi itseään juuri sen verran kuin tarvittiin, ei enempää eikä vähempää, ja kapusi miltei huomaamattomin liikkein. Tiesikö hän edes itse olleensa kiipeämässä jo useita tunteja? Se ei ole varmaa. Kenties hän kuvitteli laskeuduttavan alaspäin.
Kello viisi aamulla olivat retkeilijät saavuttaneet kahdentuhannen neljänsadan metrin korkeuden, mikä todettiin ilmapuntarin avulla. He olivat silloin myöhemmin syntyneillä pengermillä, puuvyöhykkeen viimeisellä rajalla. Siellä hypähteli joitakin eläimiä, jotka olisivat riemastuttaneet metsämiehen mieltä; ne tiesivät itse sen hyvin, sillä ne pakenivat vikkelästi jo kaukaa ihmisten lähestyessä. Niitä oli laama, vuorten arvokkain eläin, joka vastaa lammasta, raavasta ja hevosta, ja elää siellä, missä ei muuli tulisi toimeen. Samoin chinchilla, siivo ja arka, tuuheaturkkinen pieni jyrsijä, jäniksen ja hyppyrotan välimuoto, joka takajaloistaan muistuttaa kengurua. Mikään ei ole hauskempaa kuin nähdä tämän kevyen eläimen hyppelevän puiden latvoissa kuin oravan. — Se ei ole vielä lintu, Paganel sanoi, — mutta jo enemmän kuin nelijalkainen.
Nämä eläimet eivät kuitenkaan olleet vuorten viimeisiä asukkaita. Kahdentuhannen yhdeksänsadan metrin korkeudessa, ikuisen lumen rajalla, eli vielä jopa joukoittain verrattoman kauniita märehtijöitä, pitkä- ja kiiltäväkarvainen alpakkalaama ja siro ja ylväs sarveton vuohilaji, jonka villa on hienoa ja jota luonnontieteilijät nimittävät vikunjaksi. Mutta sitä ei voinut kuvitellakaan lähestyä; hyvä kun sen edes näki; se pakeni salamannopeasti häviten kuin henkäys lumikenttien häikäisevään valkeuteen.
Täällä oli maisema kokonaan muuttunut. Joka puolella kohosi, päivän ensimmäisiä säteitä heijastaen, suuria, räikeitä, eräillä rinteillä sinervään vivahtavia jäälohkareita. Kiipeäminen kävi perin vaaralliseksi. Nyt ei enää uskaltanut mennä eteenpäin, ennen kuin oli huolellisesti tunnustellut maaperää halkeamien selville saamiseksi. Wilson oli asettunut jonon kärkeen ja koetteli jalallaan jäätikköjen kestävyyttä. Hänen kumppaninsa noudattivat tarkoin hänen askeliaan ja välttivät korottamasta ääntäänkään, sillä vähinkin ilmaa värisyttävä melu saattoi syöstä alas kaksisataa tai kaksisataa viisikymmentä metriä heidän yläpuolellaan olevat lumiröykkiöt.