— Varsinkin kun hyvä tuli loimuaa liedessä, Tom Austin sanoi, — sillä jos meidän on nälkä, on meidän vilukin, ja minua puolestani miellyttäisi nyt hyvä risukimppu enemmän kuin riistan viipale.
— No, Tom, Paganel lausui, — yritetään etsiä jotakin poltettavaa.
— Poltettavaa Kordillieerien harjalta? Mulrady huudahti pudistellen päätänsä epäilevästi.
— Kun kerran tähän luolaan on tehty tulisija, majuri huomautti, — niin tottakai se on tapahtunut siksi, että täällä on jotakin poltettavaa.
— Ystävämme MacNabbs on oikeassa, Glenarvan sanoi. — Ottakaa esille illallisainekset, minä menen hakemaan polttopuita.
— Minä tulen mukaan Wilsonin kanssa, Paganel vastasi.
— Ehkä minäkin voisin olla avuksi…? Robert lausui nousten pystyyn.
— Ei, poikaseni, levähdä sinä, Glenarvan vastasi. — Sinusta tulee kyllä mies siinä iässä, kun muut ovat vielä lapsia!
Glenarvan, Paganel ja Wilson lähtivät ulos casuchasta. Kello oli kuusi illalla. Pakkanen ahdisti ankarasti, mutta ilma oli aivan tyyni. Taivaan sini alkoi jo sumentua, ja aurinko kultasi viimeisillä säteillään Andien laen korkeimpia huippuja. Paganel, joka oli ottanut ilmapuntarinsa mukaan, totesi elohopean näyttävän 495 millimetriä. Ilmanpaineen alhaisuus vastasi kolmentuhannen kahdensadan metrin korkeutta. Tämä Kordillieerien seutu oli siis ainoastaan tuhatkymmenen metriä Mont Blancin huippua alempana. Jos näillä vuorilla olisi kohdattu sellaisia vastuksia, joita Sveitsin jättiläinen on täynnä, tai jos vain olisi ollut myrsky- ja pyörretuulien aika, yksikään retkeilijöistä ei olisi saavuttanut Uuden Maailman suuren vuoriharjanteen lakea.
Glenarvan ja Paganel kapusivat eräälle porfyyrikalliolle ja tähystelivät joka suunnalle. He olivat tällöin Kordillieerien korkeimmalla kohdalla ja saattoivat nähdä yli neljänkymmenen neliöpeninkulman alan. Itäänpäin alenivat rinteet loivina pengerminä, joita myöten saattoi mukavasti liukua useita satoja metrejä kerrallaan. Kaukaa katsoen näyttivät jääkauden siirtämät irtonaiset kivet ja kalliot muodostavan suuria, yhtenäisiä sorakiviharjuja. Auringon laskiessa nousevan varjon alle peittyi jo Coloradon laakso, ja vähitellen häipyivät muutkin piirteet, ensin kalliot, sitten kukkulat, sitten niitä korkeammat harjut, jotka, ruskon vielä kerran niitä valaistua, asteittain sammuivat, ja pian pimeni Andien koko itäinen rinne. Lännessä valaisi päivä rinteitä vielä alas saakka. Oli häikäisevää nähdä kallioiden ja jäätikköjen kylpevän tässä auringon säteilyssä. Pohjoisessa näkyi jono vuorenharjanteita, jotka näyttivät sekoittuvan toisiinsa ja muodostivat ikään kuin kömpelöllä kynällä vedetyn murtoviivan. Se sekoitti silmää. Mutta etelässä oli näköala päinvastoin loistava ja kävi yön yltäessä suhteiltaan yhä suurenmoisemmaksi. Jos näet kääntyi Torbidon autioon laaksoon päin, saattoi ylhäältä katsella Antucoa, jonka ammottava kita aukeni kahden peninkulman päässä. Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden kaltainen hirviö ja syöksi sisästään nokisten lieskojen sekaista hehkuvaa savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa; hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut tähti varjoihin.