— Ei sitä voi syödä! toinen vastasi.
Miten olikaan, onnettoman tiedemiehen oli todettava, että tämä käriste ei kelvannut edes nälkiintyneille. Siksi alettiinkin heitellä hänelle pilapuheita, jotka hän muuten käsitti täydellisesti, ja ivailla hänen "jumaltenruokaansa"; hän mietti vain syitä, minkä vuoksi guanakin liha, jonka hän tiesi todella hyväksi ja arvossapidetyksi, oli hänen käsissään käynyt inhoittavaksi, kunnes hänen päähänsä äkkiä pälkähti eräs ajatus.
— Siinähän se on! hän huudahti. — Peijakas, siitähän se riippuu! Nyt sen tiedän!
— Oliko liha pahentunutta? MacNabbs kysyi tyynesti.
— Ei, malttamaton majuri, mutta se oli liiaksi juossutta. Kuinka saatoinkaan sen unohtaa.
— Mitä sillä tarkoitatte, herra Paganel? Tom Austin kysyi.
— Sitä, että guanakin liha on syötävää vain silloin, kun eläin on teurastettu rauhallisella laitumella; jos sitä ajetaan takaa kauan, niin että se joutuu juoksemaan pitkiä matkoja, sen liha käy kelvottomaksi. Tämän lihan mausta voin siis todeta, että otus, ja niin muodoin koko lauma, oli tullut hyvin kaukaa.
— Oletteko siitä varma? Glenarvan kysyi.
— Aivan varma.
— Mutta mikä tapahtuma, mikä ilmiö on saattanut säikyttää näitä eläimiä sillä tavoin ja ajaa ne pakoon juuri kun niiden olisi ollut rauhassa maattava yösijoillaan.