— Siihen, rakas Glenarvan, Paganel sanoi, — on minun mahdotonta vastata teille. Uskokaa minua, meidän on itsemme paras panna maata enempää aprikoimatta. Omasta puolastani olen jo torkahtamaisillani. Eikös nukuta, majuri?
— Nukutaan pois, Paganel.
Tämän jälkeen kääriytyi kukin ponchoonsa, tulta kohennettiin yöksi, ja pian kuului kaikenäänisiä ja kaikentahtisia hirvittäviä kuorsauksia, joiden sopusointuisuutta piti yllä maantieteilijän matala basso.
Glenarvan yksin ei saanut unta. Salainen levottomuus piti häntä väsyttävässä unettomuuden tilassa. Hänen täytyi ajatella selittämättömän pelon vallassa yhteiseen suuntaan pakenevaa laumaa. Guanakit eivät voineet olla petoeläinten takaa-ajamina. Tällä korkeudella niitä tuskin on, metsästäjiä vielä vähemmän. Mikä kammo ajoi niitä siis Antucon kuiluja kohti ja mikä oli sen syynä? Glenarvan aavisti vaaran lähestyvän.
Puolihorroksessa haihtuivat hänen ajatuksensa vähitellen, ja pelko teki tilaa toivolle. Hän kuvitteli olevansa seuraavana päivänä Andien tasangolla. Siellä saattaisivat tiedustelut toden teolla alkaa, eikä menestys ehkä ollut kaukana. Hän ajatteli kovaan orjuuteen joutunutta kapteeni Grantia ja hänen kahta matruusiaan. Nämä kuvat välähtelivät hänen mielessään, mutta tulen räiske, ilmassa rätisevät kipinät tai joku kirkkaampana loimuava lieska, jonka valossa hän näki nukkuvat toverinsa ja joka loi valon väreilyä casuchan seiniin, käänsivät hänen ajatuksensa joka hetki toisaalle. Sitten alkoivat pahat aavistukset ahdistaa häntä ankarammin. Hän kuuli epämääräistä, näillä yksinäisillä huipuilla vaikeasti selitettävää jylinää.
Kerran hän luuli kuulevansa kaukaista, kumeaa, uhkaavaa ukkosenjylinän kaltaista jylyä, joka ei tullut taivaasta. Niinpä ei tämä pauhu voinut johtua muusta kuin vuoren rinteillä raivoavasta rajuilmasta, joitakin tuhansia jalkoja sen harjan alapuolella. Glenarvan tahtoi saada siitä varmuuden ja lähti ulos.
Kuu nousi. Ilma oli aivan tyyni. Ei ainoatakaan pilveä, ei ylhäällä eikä alhaalla. Siellä täällä vain Antucon liekkien liikahtelevaa kajastusta. Ei mitään myrskytuulta, ei ukkosta. Taivaalla tuikki tuhansia tähtiä. Mutta jylinää kesti yhä; se tuntui lähenevän ja kulkevan Andien vuorten poikki. Glenarvan palasi sisään levottomampana pohtien, mitä yhteyttä saattoi olla tämän maanalaisen jytinän ja guanakien paon kanssa. Oliko siinä tosiaan syy ja seuraus? Hän katsoi kelloaan, joka osoitti kahta aamulla. Mutta kun hän ei ollut varma vaaran läheisyydestä, hän ei herättänyt kumppaneitaan, jotka väsymys oli uuvuttanut sikeään uneen. Hän vaipui itsekin raskaaseen unenhorrokseen, jota kesti useita tunteja.
Äkkiä sai ankara ryske hänet jalkeille. Se oli korviahuumaavaa rätinää, sentapaista tärisevää jyryä kuin lukemattomia tykistön kuormastoja olisi vedetty kaikuvalla kivikadulla. Sitten Glenarvan tunsi maan vajoavan jalkojensa alla; hän näki casuchan horjuvan ja halkeilevan.
— Huomio, hän huusi.
Kaikki hänen kumppaninsa olivat heränneet ja syöksyivät suinpäin ulos jyrkälle rinteelle. Päivä nousi juuri, ja näky oli hirvittävä. Vuorien muoto muuttui äkkiä; kukkulat katkesivat, toiset horjahtelivat ensin epävakaisina ja katosivat sitten ikään kuin jokin salahauta olisi auennut niiden juurelle. Kordillieereille erikoisena ilmiönä siirtyi useiden peninkulmien laajuinen möhkäle sellaisenaan liukuen tasankoa kohti.[8]