— Maanjäristys! Paganel huudahti.
Hän oli oikeassa. Se oli yksi Chilen vuorialueella usein sattuvia maanmullistuksia, ja juuri sillä seudulla, missä Copiapo on tuhottu kaksi ja Santiago myllerretty neljä kertaa neljäntoista vuoden kuluessa. Tätä pallon kohtaa uurtavat maan tulet, ja tämän nuorta alkuperää olevan vuorijonon tulivuorilla ei vielä ole riittävästi aukkoja maanalaisten höyryjen ulospääsyä varten. Siitä nämä alituiset tremblore-nimiset mullistukset. Alue, jolla nuo seitsemän hätääntynyttä, säikähtynyttä ihmistä kyyhöttivät sammaleeseen tarrautuneina, liikkui nopeasti kuin pikajuna, siis kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Oli mahdotonta päästää ääntäkään, tehdä ainoatakaan pakenemisyritystä eteenpäin tai taaksepäin. Ei olisi voinut puhua toisilleen. Maanalainen jyrinä, vuorenvyörymän ryske, graniitti- ja basalttiröykkiöiden kolina ja irtautuneen lumen pyry teki sen mahdottomaksi. Milloin liikkui pohja heidän allaan töytäyksittä ja täräyksittä, milloin taas kiikkui ja heilahteli kuin hyökyaaltojen heittelemä laiva, sivuutti kuiluja, joihin putoili vuorenlohkareita, nyhti maasta juurineen vuosisataisia puita ja pyyhkäisi kuin suunnaton viikate kaikki itärinteen ulkonemat.
Ajatelkoon monta miljardia tonnia painavan ainejoukon voimaa, kun se kulkee viidenkymmenen asteen kulmassa yhä kiihtyvää vauhtia!
Miten pitkään tätä sanoin kuvaamatonta kulkua kesti, ei kukaan olisi voinut arvioida. Mihin kuiluun se päättyisi, sitä ei kukaan olisi uskaltanut ennustaa. Olivatko kaikki mukana ja hengissä, vai makasiko jo joku heistä jonkin rotkon pohjalla, ei kukaan olisi voinut vielä sanoa. Vauhdin huumaamina, läpitunkevan pakkasen jäätäminä, lumen ryöppyjen sokaisemina he läähättivät nääntyneinä, melkein hengettöminä ja pitelivät kivistä kiinni vain itsesäilytyksen viimeisestä vaistosta.
Äkkiä tempasi sanomattoman ankara täräys heidät irti liukuvasta maankamarasta. He lennähtivät eteenpäin ja kierivät vuoren alimmalle pengermälle. Kiitävä vyörymä oli pysähtynyt. Hetkeen kukaan ei hievahtanut. Vihdoin nousi yksi kylläkin huumaantuneena, mutta vielä sittenkin suoraselkäisenä — majuri. Hän pudisti pois pölyn, joka sokaisi häntä, ja katseli sitten ympärilleen. Hänen toverinsa olivat kaikki yhdessä rykelmässä, kuin patruunaan sullotut pyssynhaulit, sikinsokin toinen toisensa päällä.
Majuri laski heidät. Kaikki olivat paikalla yhtä lukuunottamatta.
Robert Grant puuttui.
KAITSELMUKSEN PYSSYNLAUKAUS.
Kordillieerien itärinteellä on tällä kohtaa pitkiä luiskia, ne häipyvät huomaamatta tasangolle, jolle osa äsken liikkunutta maankamaraa oli äkkiä pysähtynyt. Tällä uudella, rehevän ruohikon peittämällä alueella kasvoi suurenmoisia puita. Kerrassaan metsikön kaltainen laaja tiheikkö valloituksen aikana istutettuja hedelmäpuita välkytteli kultaisia tuotteitaan. Se oli kolkka vehmainta Normandiaa heitettynä näille tasangoille, ja missä muissa oloissa tahansa olisi matkustajan katsetta kiehtonut tämä äkillinen tulo erämaasta keitaaseen, lumivuorilta viheriöiville niityille, talvesta kesään.
Maa oli muuten jälleen asettunut ehdottoman tukevaksi. Maanjäristys oli tyyntynyt, vaikka epäilemättä maanalaiset voimat jatkoivat kauempana mullistustaan sillä Andien vuorijono on aina jollakin kohtaa liikkumassa ja tärisemässä. Tällä kertaa oli maanjäristys ollut tavattoman voimakas. Vuorijonon muoto oli täysin muuttunut. Taivaan sineä vasten piirtyi uusia kallioita, kukkuloita ja vuoria ja Kordillieerien opas olisi turhaan etsinyt polkunsa vanhoja tuntomerkkejä.
Oli tulossa ihana päivä; aurinko, joka aikoja sitten oli noussut kostealta vuoteeltaan Atlantista, valaisi nyt säteillään Argentiinan tasankoja ja hipoi niillä kai jo toisenkin valtameren, viimeöisen vuoteensa laineita. Kello oli kahdeksan aamulla.