Vähitellen lordi Glenarvan ja hänen kumppaninsa virkosivat majurin ravistelemina jälleen ennalleen. Oikeastaan heille ei ollut tapahtunut mitään; he olivat kokeneet vain hirveän järkytyksen. Kordillieerit olivat laskeneet mäkeä, ja he olisivat voineet vain ylistää tätä luonnon suorittamaa pikamarssia, ellei nimenhuudossa olisi kaivattu yhtä heistä, heikointa, Robert Grantia.
Kaikki rakastivat tätä uljasta poikaa, Paganel, joka oli erikoisesti kiintynyt häneen, majuri kylmäkiskoisuudestaan huolimatta, kaikki ja varsinkin Glenarvan. Kuullessaan Robertin kadonneen hän tuli suorastaan epätoivoiseksi ja kuvitteli poikasen pudonneen johonkin kuiluun ja nyt turhaan huutelevan avukseen sitä, jota piti ikään kuin toisena isänään.
— Ystäväni, ystäväni, hän sanoi tuskin saattaen pidättää kyyneliään, — meidän täytyy etsiä, täytyy löytää hänet! Me emme voi jättää häntä näin! Jokainen syvänne, jokainen kuilu on tarkastettava perinpohjin! Minä laskeudun köyden varassa alas! Teidän täytyy päästää minut! Minä tahdon, kuuletteko! Minä tahdon! Suokoon taivas, että Robert vielä on hengissä! Kuinka uskaltaisimme lähestyä hänen isäänsä ilman häntä ja mitä oikeutta olisi pelastaa kapteeni Grant, jos hänen pelastumisensa maksaa hänen lapsensa hengen!
Glenarvanin kumppanit kuuntelivat vaieten; he tunsivat hänen etsivän heidän silmistään jotakin toivon pilkettä, ja he loivat katseensa maahan.
— Ah! Glenarvan jatkoi. — Te olette ymmärtäneet! Ja te vaikenette! Te ette siis toivo enää mitään, ette mitään!
Tuli hetken äänettömyys. Sitten MacNabbs lausui:
— Kuka teistä, ystäväni, voi muistaa, milloin Robert katosi?
Tähän kysymykseen ei kukaan vastannut.
— Ainakin voitte sanoa minulle, kenen vieressä lapsi oli, kun tultiin
Kordillieereja alas, majuri jatkoi.
— Minun, Wilson vastasi.