Kaikkien katseet kääntyivät kohti taivasta Glenarvanin viittaamaan suuntaan. Tällä hetkellä oli musta pilkku suurentunut huomattavasti. Se oli lintu, joka liiteli tavattoman korkealla.
— Kondori, Paganel sanoi.
— Niin, kondori, Glenarvan vastasi. — Kuka tietää? Se tulee, se laskeutuu maahan! Odottakaamme!
Mitä Glenarvan toivoi? Oliko hän menettänyt järkensä? — Kuka tietää? hän oli sanonut. Paganel ei ollut erehtynyt. Kondori tuli hetki hetkeltä selvemmin näkyviin. Tämä mahtava, inka-kansan muinoin jumaloima lintu on eteläisten Andien kuningas. Näillä seuduilla se kehittyy tavattoman kokoiseksi. Sen voima on suunnaton, ja usein se syöksyy härkien kimppuun rotkojen pohjalla. Se iskee tasangolla harhaileviin lampaisiin, hevosiin, nuoriin vasikkoihin ja nostaa ne kynsissään huikean korkealle. Ei ole harvinaista, että se liitelee kuudentuhannen viidensadan metrin korkeudessa, rajalla, jota ihminen ei voi ylittää. Sieltä, useimpien silmille näkymättömissä, tämä ilmojen kuningas luo läpitunkevan katseen maahan ja erottaa pienimmätkin esineet tarkkuudella, jota luonnontieteilijät ihmettelevät.
Mitä siis tämä kondori oli nähnyt? Ruumiinko, Robert Grantin ruumiin? — Kuka tietää? Glenarvan toisteli päästämättä sitä näkyvistään. Jättiläislintu lähestyi, milloin liidellen, milloin syöksyen alas nopeasti kuin putoava kivi. Sitten se alkoi tehdä laajoja kaarroksia tuskin sadan metrin korkeudella maasta. Sen saattoi nähdä erinomaisen hyvin. Kooltaan se oli melkein neljä metriä siipien kärjistä. Valtavat siivet kantoivat sitä ilmassa melkein liikkumattomina, sillä suuret linnut saattavat lentää majesteetillisen tyynesti, kun taas itikat tarvitsevat tuhat siivenräpäystä sekunnissa pysyäkseen ilmassa.
Majuri ja Wilson olivat tarttuneet pyssyihinsä. Glenarvan kielsi heitä kädenliikkeellä. Kondori kierteli kaarroillaan erästä luoksepääsemätöntä tasannetta vain puolen kilometrin päässä retkeilijöistä. Se kääntyi huimaavan nopeasti, aukoen ja taas yhteen puristaen hirvittäviä kynsiään ja ravistellen rustomaista töyhtöään.
— Tuolla, tuolla hän on! Glenarvan huudahti.
Silloin äkkiä hänen mieleensä välähti eräs ajatus.
— Jos Robert on vielä elossa, hän huudahti päästäen kauhean parahduksen, — niin tuo lintu… Ampukaa, ystävät, ampukaa!
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Kondori oli kadonnut kallion korkeiden ulkonemien taakse. Kului sekunti, jonka tuska oli pitkä kuin vuosisata! Sitten ilmestyi jättilintu jälleen jotakin raskasta taakkaa kantaen ja hitaammin lentäen. Kuului kauhun huuto. Kondorin kynsissä riippui elottoman näköinen ruumis — Robert Grant. Lintu oli tarttunut hänen vaatteisiinsa ja liihotteli nyt tuskin viidenkymmenen metrin korkeudessa leiripaikan yläpuolella; se oli huomannut retkeilijät ja koettaen paeta painavan saaliinsa kanssa iski ankarasti ilmaa siivillään.