— Ah! Glenarvan huudahti, — murskautukoon Robertin ruumis ennemmin näihin kallioihin kuin että se joutuu…
Hän ei jatkanut vaan tempasi Wilsonin pyssyn ja koetti tähdätä kondoriin. Mutta hänen kätensä vapisi. Hän ei kyennyt tukemaan asettaan varmaksi. Hänen silmiään sumensi.
— Antakaa minun ampua! majuri sanoi.
Silmä tyynenä, käsi vakavana, ruumis liikkumattomana hän tähtäsi lintuun, joka oli jo ehtinyt sadan metrin päähän hänestä.
Mutta hän ei ollut vielä painanut pyssynsä liipasinta, kun laakson pohjasta kajahti pamahdus; kahden basalttiröykkiön välistä pöllähti valkoista savua, ja kondori alkoi pää luodin lävistämänä kieppuen pudota verkalleen, sen suuret levitetyt siivet kun olivat jonkinlaisena laskuvarjona. Se ei ollut hellittänyt saalistaan; niinpä se liukui maahan verrattain hitaasti, kymmenen askelen päähän puron reunasta.
— Apuun, apuun! Glenarvan huusi.
Ja kysymättä, mistä kaitselmuksen pyssynlaukaus tuli, hän riensi kondoria kohti. Hänen kumppaninsa seurasivat häntä juoksujalkaa.
Kun he saapuivat perille, lintu oli kuollut, Robertin ruumis oli peittynyt siipien alle. Glenarvan heittäytyi lapsen ruumiin ylle, irrotti sen linnun kynsistä, laski nurmikolle ja painoi korvansa hengettömän rintaa vasten.
Ei milloinkaan ole kuulunut iloisempaa riemunhuutoa kuin sillä hetkellä, jolloin Glenarvan nousi hokien:
— Hän elää! Hän elää vielä!