Koko päivä marssittiin metsien läpi ja lakeuksien poikki. John määräsi suunnan auringon ja tähtien mukaan. Taivas oli heille suopea ja säästi sekä kuumuudelta että sateelta. Mutta siitä huolimatta hidastutti yhä lisääntyvä väsymys jo niin kovia kokeneita matkalaisia, niin että he hartaasti toivoivat saapuvansa jollekin lähetysasemalle.
He puhelivat kuitenkin ja pitivät toisilleen seuraa, vaikka eivät enää kaikki yhdessä. Joukko jakautui ryhmiin, eivätkä syynä olleet erimielisyydet vaan uupumuksen mukanaan tuoma halu pysytellä omissa oloissaan.
Glenarvan asteli useimmiten yksin ajatellen Duncania ja sen miehistöä sitä enemmän, mitä lähemmäksi rannikkoa tultiin. Hän unohti ne vaarat, jotka vielä uhkasivat heitä Aucklandiin saakka, muistellen vain murhattuja matruusejaan, eikä hän päässyt tästä hirveästä ajatuksesta eroon.
Harry Grantista ei enää puhuttu. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään, kun hänen hyväkseen ei enää voitu yrittää mitään? Jos kapteenin nimi vielä mainittiin, se tapahtui vain hänen tyttärensä ja John Manglesin välisissä keskusteluissa.
John ei ollut muistuttanut Marylle, mitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä yönä Wareatuassa; hienotunteisuus kielsi häntä vetoamasta sanaan, joka oli lausuttu äärimmäisen epätoivon hetkellä.
Puhuessaan Harry Grantista teki John vielä ehdotuksia etsiskelyn jatkamiseksi. Hän vakuutti Marylle, että lordi Glenarvan ei jättäisi epäonnistunutta yritystä sikseen, ja perusti tämän käsityksen siihen, että asiakirjan alkuperää ei voitu epäillä. Harry Grant oli siis jossakin; vaikka siis täytyisi etsiä läpi koko maailman, hänet viimein löydettäisiin. Mary ihastui näistä sanoista, ja samat ajatukset ja toiveet yhdistivät Johnin ja hänet. Lady Helena otti usein osaa heidän keskusteluihinsa, mutta ei antautunut niin toiveikkaisiin kuvitelmiin, vaikka karttoikin palauttamasta toisia surulliseen todellisuuteen.
Sillä välin MacNabbs, Robert, Wilson ja Mulrady metsästelivät etääntymättä kovin kauas muista, ja kukin heistä toi riistaa aterioiden täydennykseksi.
Paganel pysytteli yhä phormium-vaippaansa kääriytyneenä erillään äänettömänä ja miettivänä.
Ja kuitenkin on mieluisa velvollisuutemme lisätä, että siitä luonnonlaista huolimatta, joka saa parhaatkin luonteet muuttumaan tyytymättömiksi ja katkeroitumaan koettelemuksissa, vaaroissa, vaivoissa ja kieltäymyksissä, nämä kaikki onnettomuustoverit pysyivät yhdessä, ystävinä, kukin valmiina uhraamaan henkensä toistensa puolesta.
Helmikuun 25. päivänä tien katkaisi virta, joka ei voinut olla muu kuin Paganelin kartalle merkitty Waikari. Sen yli pääsi kuitenkin kahlaamaan.