Kaksi päivää perätysten kuljettiin pitkin pensaita kasvavia tasankoja; puolet Taupo-järven ja rannikon välisestä matkasta oli tehty kohtaamatta alkuasukkaita, mutta voimatkin alkoivat olla lopussa.
Sitten tuli suunnattomia, loputtomia metsiä, samantapaisia kuin Australiassa, mutta täällä oli kumipuiden tilalla kauripetäjiä. Vaikka nelikuukautisen matkan aikana olikin saatu nähdä monia ihmeitä, ihastuivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa kuitenkin vielä kerran nähdessään nämä jättiläishongat, jotka olivat Libanonin seetrien ja Kalifornian mammuttipetäjien arvoisia kilpailijoita. Nämä kaurit, joille kasvitieteilijät ovat antaneet nimen "agathis australis", kohosivat kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ennen kuin oksia edes alkoi haarautua rungosta. Ne kasvoivat erillisinä puistikkoina, lukemattomina ryhminä, jotka levittivät vihreitä lehtiään kuudenkymmenen metrin korkeuteen.
Muutamat näistä männyistä, jotka vielä olivat nuoria, tuskin sata vuotta vanhoja, muistuttivat Euroopassa tavattavia punahonkia; niiden tumma latvus päättyi suippoon kartioon. Mutta vanhemmat puut, viiden, kuuden vuosisadan ikäiset, muodostivat suunnattomia vihreitä, sikin sokin haaraantuneiden oksien kannattamia telttoja. Nämä Seelannin metsän patriarkat olivat ympärysmitaltaan jopa viisitoistakin metriä, eivätkä retkikunnan jäsenten käsivarret yhteensäkään olisi ylettyneet niiden ympäri.
Kolme päivää marssittiin näiden laajojen holvikaarien alla savisella maalla, jota ihmisjalka ei vielä ennen ollut polkenut. Sen näki selvästi siitä pihkaisen kumin määrästä, jota monin paikoin oli kertynyt kaurien juurelle ja olisi moniksi vuosiksi riittänyt alkuasukkaiden tarpeisiin.
Metsästäjät tapasivat suuria kiwi-parvia, jotka ovat harvinaisia maorien asuttamilla seuduilla. Koirien vainoamina ovat nämä merkilliset linnut paenneet luoksepääsemättömiin aarniometsiin. Niistä saatiin nyt retkikunnalle runsaasti terveellistä ravintoa.
Kerran Paganel sai kaukaa nähdä eräässä tiheässä pensaikossa pari jättiläiskokoista lintua. Hänen luonnontutkijavaistonsa heräsivät, hän huusi tovereitaan, ja väsymyksestään huolimatta majuri, Robert ja hän riensivät pyydystämään näitä eläimiä.
Maantieteilijän kiihkeän uteliaisuuden saattoi ymmärtää, sillä hän oli tunnistanut tai luullut tunnistavansa nämä linnut moa-nimisiksi dinormis-lajiin kuuluviksi, joiden monet oppineet ovat arvelleet kuolleen jo sukupuuttoon. Mutta tämä sattuma vahvisti oikeaksi Hochstetterin ja muiden matkustajain mielipiteen, että näitä Uuden Seelannin siivettömiä jättiläisiä todella vielä on olemassa.
Nämä moat, megatheriumin ja pterodactyluksen aikalaiset, joita Paganel ajoi takaa, olivat varmaankin lähes kuuden metrin korkuisia; ne olivat suunnattoman suuria ja arkoja kamelikurkia, sillä ne pakenivat tavattoman nopeasti. Eikä luoti pysäyttänyt niiden pakoa. Muutamien minuuttien takaa-ajon jälkeen saavuttamattomat moat katosivat suurien puiden taakse, ja metsästäjät olivat vain menettäneet ruutia ja tuhlanneet voimiaan.
Tänä iltana, 1. päivänä maaliskuuta, Glenarvan ja hänen toverinsa pääsivät vihdoin suunnattomasta kaurimetsästä ja leiriytyivät tuhatkuusisataaviisikymmentä metriä korkean Ikirangi-vuoren juurelle.
Lähes sataneljäkymmentä kilometriä oli nyt edetty Maunganamusta, ja rannikolle oli vielä melkein viisikymmentä kilometriä. Oli laskettu voitavan suorittaa koko matka kymmenessä päivässä, mutta ei arvattu ottaa huomioon seudun kaikkia odottamattomia esteitä.