Villit ampuivat jatkuvasti, ja luoteja satoi ruuhen ympärillä. Silloin kuului ankara pamaus, ja laivan kanuunan ampuma kuula lensi pakolaisten päiden yli. Kahden tulen väliin joutuneina pakolaiset pysyivät liikkumatta paikallaan Duncanin ja alkuasukkaiden kanoottien välillä.
Hurjana epätoivosta John Mangles tarttui kirveeseensä. Hän aikoi hakata kanootin kappaleiksi upottaakseen sen ja onnettomat toverinsa, kun Robert huusi:
— Tom Austin! Tom Austin! Hän on laivalla! Minä näen hänet! Hän on tuntenut meidät! Hän heiluttaa lakkiaan!
Johnin iskuun noussut kirves vaipui alas.
Toinen kuula vinkui hänen päänsä yli ja murskasi keskeltä kahtia lähimmän kolmesta ruuhesta, samalla kun Duncanin kannelta kajahti hurraa-huuto.
Säikähtyneet villit kääntyivät pakoon rantaa kohti.
— Apuun, apuun, Tom! John Mangles oli huutanut kaikuvalla äänellä.
Ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen olivat nuo kymmenen pakolaista turvassa Duncanin kannella tietämättä, miten kaikki oli oikein käynyt ja ymmärtämättä tapahtumista yhtään mitään.
MIKSI DUNCAN RISTEILI UUDEN SEELANNIN RANNIKOLLA.
Olisi turha yrittää kuvata Glenarvanin ja hänen ystäviensä tunteita, kun heidän korvissaan soivat vanhan Skotlannin laulut. Heidän astuessaan Duncanin kannelle säkkipillin puhaltaja täytti soittimensa ilmalla ja puhalsi Malcolmin klaanin kotiseutulaulun, ja voimakkaat hurraa-huudot tervehtivät lordin paluuta laivalleen.