Glenarvan, John Mangles, Paganel, Robert, jopa itse majurikin itkivät ja syleilivät toisiaan. Alussa oli vain riemua ja huumausta. Maantieteilijä oli kerrassaan hullaantunut; hän hyppi ja tähtäili kaukoputkellaan villien ruuhia, jotka nyt näkyivät saapuvan rantaan.
Mutta kun laivan miehistö huomasi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa repaleiset vaatteet ja rasittuneilla kasvoilla kauheiden kärsimysten jäljet, ilon purkaukset loppuivat. Laivalle oli palannut haamuja niiden pelottomien, terveyttä uhkuvien retkeilijöiden sijasta, jotka kolme kuukautta sitten toiveikkaina olivat lähteneet etsimään haaksirikkoisia. Sattuma, yksinomaan sattuma oli tuonut heidät takaisin tälle laivalle, jota he eivät enää odottaneet näkevänsä, mutta kuinka loppuun kulutettuina ja heikossa kunnossa.
Mutta ennen kuin Glenarvan ajattelikaan lepoa tai nälän ja janon pakottavien tarpeiden tyydyttämistä, hän halusi kuitenkin kysyä Tom Austinilta syytä hänen oloonsa näillä vesillä.
Minkä vuoksi Duncan risteili Uuden Seelannin itärannikolla? Mistä johtui, ettei se ollut Ben Joycen käsissä? Minkä onnellisen sattuman kautta oli Jumala toimittanut sen pakolaisten reitille?
Miksi? Kuinka? Minkä takia? Kysymyksiä sateli tuhkatiheään Tom Austinin vastattaviksi. Vanha merimies ei tiennyt ketä kuunnella, vaan päätti sitten ottaa huomioon yksinomaan lordi Glenarvanin ja vastata vain hänelle.
— Entä rosvot? Glenarvan kysyi. — Mitä olette tehnyt niille?
— Rosvotko? Tom Austin vastasi äänellä, joka osoitti, ettei hän ymmärtänyt, mistä oli puhe.
— Niin. Ne roistot, jotka hyökkäsivät laivan kimppuun?
— Minkä laivan? Tom Austin kysyi. — Teidän armonne laivanko?
— Niin, niin, Tom! Duncanin. Tulihan Ben Joyce laivalle.