Pohjoinen saari oli Ikana-Maui, joka Seelannin kielellä merkitsee "Mauin kalaa". Eteläinen saari oli "Mahai-Punamu", "vihreänkiven valaskala".
Tasman lähetti kanootteja maihin, ja ne palasivat mukanaan kaksi ruuhta täynnä meluavia alkuasukkaita. Nämä villit olivat keskikokoisia, ruskea- ja keltaihoisia; poskipäät olivat hyvin ulkonevat, ääni karhea, musta tukka sidottu päälaelle japanilaiseen tyyliin, suuri valkoinen töyhtö ylimpänä.
Tämä ensimmäinen eurooppalaisten ja alkuasukkaiden kohtaaminen näytti lupaavan pitkäaikaisia ystävällisiä suhteita. Mutta seuraavana päivänä, kun yksi Tasmanin kanooteista lähti tutkimaan ankkuripaikkaa lähempänä maata, sen kimppuun hyökkäsi rajusti seitsemän ruuhta, joissa oli suuri joukko alkuasukkaita. Kanootti kallistui kyljelleen ja täyttyi vedellä. Komentajana olleen perämiehen kaulaan osui heti alussa kömpelösti teroitettu keihäs, ja hän putosi mereen. Hänen kuudesta kumppanistaan tapettiin neljä; muut kaksi ja perämies uivat laivoja kohti ja saatiin pelastetuiksi.
Näin kauhean tapauksen jälkeen Tasman purjehti pois, tyytyen kostoksi ampumaan villejä kohti muutamia pyssynlaukauksia, jotka luultavasti eivät osuneet. Hän poistui tästä lahdesta, jolle on jäänyt nimeksi Massacre-bay, kulki pitkin länsirannikkoa ja laski 5. päivänä tammikuuta ankkurin lähellä pohjoiskärkeä. Siellä esti voimakas merenkäynti ja villien uhkaava käyttäytyminen häntä noutamasta juomavettä, ja hän poistui lopullisesti näiltä mailta, joille hän antoi nimeksi Staten-Land eli säätyjen maa, valtiosäätyjen kunniaksi.
Hollantilainen purjehtija kuvitteli näet tämän maan olevan lähellä Tulimaan itäpuolelta, Amerikan eteläkärjestä löydettyjä samannimisiä saaria ja siten löytäneensä "Etelän suuren mantereen".
— Mutta, Paganel mutisi itsekseen, — se mitä seitsemännentoista vuosisadan merimies on voinut nimittää mantereeksi, ei ole merkinnyt samaa yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijalle! Sellainen erehdys ei ole mahdollinen! Ei, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä!
Toista vuosisataa oli Tasmanin löytö unohduksissa eikä Uutta Seelantia tuntunut olevankaan, kunnes eräs ranskalainen purjehtija Surville saapui sinne 35° 37' leveysasteen kohdalla. Aluksi hänellä ei ollut alkuasukkaista valittamista; mutta tuulet ahdistelivat häntä ankarasti ja sitten nousi myrsky, jonka aikana retkikunnan sairaita kuljettava vene ajautui Refuge-lahden rannalle. Siellä otti Nagi-Nui-niminen päällikkö ranskalaiset ystävällisesti vastaan ja hoiti heitä omassa asunnossaan. Kaikki kävi hyvin, kunnes muuan Survillen veneistä varastettiin. Surville vaati turhaan sitä takaisin ja luuli olevan tarpeellista varkauden vuoksi rangaista erästä kylää, jonka hän kokonaan poltti. Se oli hirvittävä ja väärä kosto, joskin yleinen niissä verisissä rangaistuspuuhissa, joiden kohteeksi Uusi Seelanti joutui.
Lokakuun 16. päivänä 1769 näille rannoille ilmestyi kuuluisa Cook. Hän ankkuroi Taue-Roa-lahdessa Endeavour laivallaan ja koetti voittaa alkuasukkaiden luottamuksen hyvällä kohtelulla. Mutta hyvä kohtelu vaati kosketuksen heihin, ja Cook otatti sitä varten kaksi tai kolme heistä vangiksi ja tyrkytti hyvyyttään heille väkisin. Kun nämä olivat saaneet runsaasti lahjoja ja kokeneet pelkkää hyvyyttä, heidät lähetettiin takaisin maihin. Pian tuli useita muita alkuasukkaita toverien kertomusten houkuttelemina vapaaehtoisesti laivalle tekemään vaihtokauppaa eurooppalaisten kanssa. Muutamia päiviä sen jälkeen Cook suuntasi matkansa laajaan Hawkes-lahteen, joka on pohjoisen saaren itärannikolla. Siellä olivat alkuasukkaat sotaisia, räyhääviä, uhittelevia. Heidän mielenosoituksensa menivät niin pitkälle, että heitä oli pakko rauhottaa raehauleilla.
Endeavour ankkuroi sitten 20. päivänä lokakuuta Toko-Malun lahdessa, jonka rannalla asusti kaksisataa henkeä käsittävä rauhallinen väestö. Laivan kasvitieteilijät tekivät menestyksekkäitä retkiä seudulla, ja alkuasukkaat toivat heitä rannalle omissa ruuhissaan. Cook kävi kahdessa kylässä, joiden turvana oli paaluvarustuksia, rintasuojia ja kaksinkertaisia kaivantoja, mikä osoitti tuntuvaa perehtyneisyyttä linnoitustaitoon. Tärkein näistä linnoituksista sijaitsi eräällä kalliolla, joka nousuveden aikana oli todellinen saari, jopa saarta parempi, sillä vesi ei ainoastaan ympäröinyt sitä, vaan se kohisi parinkymmenen metrin korkuisen luonnonholvin lävitse, jonka päällä tämä luoksepääsemätön "pah" oli. Koottuaan viiden kuukauden aikana suuren joukon harvinaisia esineitä, seudun kasveja, kansatieteellisiä todisteita, Cook antoi molempien saarten väliselle salmelle oman nimensä ja lähti 31. päivänä maaliskuuta Uudesta Seelannista. Myöhemmillä matkoillaan hän kävi siellä uudelleen.
Vuonna 1773 suuri merenkulkija todella palasikin Hawkes-lahteen ja sai seurata ihmissyöntiä. Yllytyksestä sellaiseen raakuuteen täytyy kuitenkin syyttää hänen kumppaneitaan. Jotkut merimiehet löysivät nuoren villin silvottuja jäseniä, toivat ne laivalle, "keittivät ne" ja tarjosivat alkuasukkaille, jotka kävivät niihin ahnaasti käsiksi. Surkea mielijohde ruveta ihmissyöjien aterian valmistajiksi!