Se oli sanottu John Manglesille, joka oli hymähtänyt muutamien temppujen kömpelyydelle. John painoi vihjeen mieleensä, päättäen puuttua asiaan silloin kun miehistön taitamattomuus vaarantaisi aluksen turvallisuuden.
Vähitellen saatiin kuitenkin kipparin kirousten saattamana purjeet kuntoon viiden miehen voimalla. Macquarie purjehti alihangan halssilla myötätuulessa, alapurjeet, märssypurje, prammipurje, haruspurje levällään. Myöhemmin nostettiin vielä sivupurje ja yläprammipurje. Mutta tästä purjeiden määrästä huolimatta priki kulki hitaasti. Keulan kömpelö muoto, pohjan pulleus ja perän paksuus tekivät siitä huonon purjehtijan, oikean "purkin".
Täytyi mukautua oloihin. Niin huono kuin Macquarien vauhti olikin sen täytyisi onneksi ehtiä Aucklandin satamaan viidessä, korkeintaan kuudessa päivässä.
Kello seitsemän illalla häipyi näkyvistä Australian rannikko ja Edenin majakka. Aaltoileva meri uuvutti laivaa, joka painui raskaasti aaltojen väliin ja heitteli matkustajia sinne tänne. Se teki olon kanssissa kiusalliseksi. Mutta he eivät voineet oleskella kannellakaan, sillä satoi rankasti. Heidän oli siis pysyttävä epämukavassa vankilassaan.
Kukin oli omissa ajatuksissaan. Puhuttiin vähän. Tuskin edes lady Helena ja Mary Grant vaihtoivat muutamia sanoja. Glenarvan ei pysynyt paikoillaan. Hän asteli edestakaisin, kun taas majuri istui hievahtamatta. John Mangles nousi Robertin seuraamana tuon tuostakin kannelle tutkimaan merta. Paganel taas mutisi nurkassaan sekavia ja käsittämättömiä sanoja.
Mitä kelpo maantieteilijä ajatteli? Uutta Seelantia, jota kohti kohtalo häntä kuljetti. Hän palautti mieleensä näiden saarten koko historian, ja kolkon maan menneisyys kajasti hänen silmissään.
Mutta oliko sen historiassa mitään seikkaa tai tapahtumaa, joka milloinkaan olisi oikeuttanut saarien löytäjiä pitämään niitä mannermaana? Voiko nykyaikainen maantieteilijä tai kukaan merenkulkija antaa niille sellaista nimitystä? Kuten näkyy, Paganel palasi aina asiakirjan tulkintaan. Se oli hänellä painajaisena, pakkomielteenä. Patagonian ja Australian jälkeen takertui hänen mielikuvituksensa yhden sanan innostamana Uuteen Seelantiin. Mutta yksi kohta, yksi ainoa kohta, hajoitti koko ajatusrakennelman.
— Contin … contin … hän toisteli, — sehän on tietenkin continent, mannermaa!
Hän palautti muistiinsa ne purjehtijat, jotka olivat löytäneet nämä kaksi eteläisten merien suurta saarta.
Löydettyään Van Diemenin maan hollantilainen Abel Tasman saapui 13. päivänä joulukuuta 1642 Uuden Seelannin tuntemattomille rannoille. Hän kulki pitkin rannikkoa muutamia päiviä ja 17. päivänä joulukuuta hänen laivansa tunkeutuivat leveään lahteen, joka päättyi kahden saaren väliseen kapeaan salmeen.