— No niin, minkäpäs sille mahdan, maantieteilijä huudahti, — se on minua voimakkaampi!
— Mikä on teitä voimakkaampi?
— Iloni yhtäältä, epätoivoni toisaalta.
— Oletteko siis samalla kertaa sekä toiveikas että toivoton?
— Olen, Uuteen Seelantiin lähtemisestä.
— Onko teillä syy siihen? John Mangles kysyi innokkaasti. — Oletteko löytänyt kadonneet jäljet?
— En, John-ystäväni. Uudesta Seelannista ei ole helppo palata. Mutta kuitenkin, kaikitenkin … niin, te tunnette ihmisluonnon. Ei tarvita muuta kuin että ihminen hengittää, silloin hän jo toivoo. Ja minun tunnukseni on dum spiro, spero, joka on maailman kaunein lause.
UUDEN SEELANNIN HISTORIAA.
Seuraavana eli 27. päivänä tammikuuta olivat Macquarien matkustajat asettuneet paikoilleen prikin ahtaaseen kanssiin. Will Halley ei ollut tarjonnut kajuuttaansa naisille. Sitä kohteliaisuutta ei tarvinnut surra, sillä pesä oli karhun mukainen.
Kello puoli yksi varustauduttiin lähtemään laskuveden mukana. Ankkuri kiskottiin ylös ja saatiin vaivoin irtautumaan pohjasta. Lounaasta puhalsi kohtalainen tuuli. Vähitellen levitettiin purjeet. Laivan viisi miestä teki laiskasti töitä. Wilson yritti auttaa heitä. Mutta Halley käski hänen pysyä alallaan ja olla sekaantumatta siihen, mikä ei hänelle kuulunut. Kipparilla oli tapana hoitaa asiansa itse, pyytämättä apua tai neuvoja.