— Niin, John sanoi synkällä äänellä, — se on varmaa, että heitä ei ole tuotu maihin, että he ovat hukkuneet…
— Roistot! Glenarvan huudahti. — Jos he milloinkaan joutuvat minun käsiini, kostan laivaväkeni puolesta…!
Suru oli koventanut Glenarvanin piirteet. Muutamia minuutteja lordi silmäili ääretöntä ulappaa, etsien ehkä katseellaan viimeistä kertaa jotakin kaukaisuuteen häipynyttä laivaa. Sitten hänen silmänsä sumenivat, hän oli taas entisensä, ja sanaakaan sanomatta tai mitään merkkiä antamatta hän lähti nelistämään takaisin Edeniin.
Yksi muodollisuus oli vielä suoritettavana, näiden tapahtumien ilmoittaminen poliisiviranomaisille. Se tehtiin samana iltana Thomas Banksille. Tämä virkamies saattoi tuskin salata tyytyväisyyttään selaillessaan muistiinpanojaan. Hän oli kerrassaan riemastunut Ben Joycen ja koko joukkion poistumisesta näiltä tienoilta, ja kaupunki iloitsi samoin. Rosvot olivat siis lähteneet Australiasta, tosin uuden rikoksen tehtyään, mutta joka tapauksessa heistä oli päästy eroon. Tämä tärkeä uutinen sähkötettiin heti Melbournen ja Sydneyn viranomaisille.
Ilmoituksensa tehtyään Glenarvan palasi Victoria-hotelliin.
Matkalaiset viettivät tämän viimeisen illan perin alakuloisina. Heidän ajatuksensa harhailivat tässä onnettomuuksista rikkaassa maassa. He muistelivat Kap Bernouillissa saatuja hyviä toiveitaan, jotka Twofold-lahden rannalla niin surkeasti murtuivat!
Paganel oli kuumeisen kiihtymyksen vallassa. John Mangles, joka oli tarkkaillut häntä Snowyn rannalla sattuneen kohtauksen jälkeen, tunsi vaistomaisesti, että maantieteilijä sekä tahtoi että ei tahtonut puhua. Monta kertaa hän oli ahdistanut Paganelia kysymyksillä, joihin toinen ei ollut vastannut.
Mutta tänä iltana saattaessaan häntä huoneeseensa John kysyi, miksi hän oli niin hermostunut.
— John-ystäväni, Paganel vastasi vältellen, — minä en ole tavallista hermostuneempi.
— Herra Paganel, John sanoi, — teitä painaa jokin salaisuus!