Niinpä Glenarvanin paluuta tervehtineitä riemuhuutoja seurasi pian apeus. Ei ollut enää alinomaista yhteyttä matkustajien kesken, ei niitä keskusteluja, jotka ennen pitivät heidät virkeinä. Kukin pysytteli omissa oloissaan kajuuttansa yksinäisyydessä ja harvoin saapui yksi tai toinen Duncanin kannelle.
Se mies, jossa matkailijain surulliset tai iloiset tunteet tavallisesti ilmenivät vilkkaimpina, Paganel, joka tarvittaessa olisi keksinyt jotain, oli nyt synkkä ja hiljainen. Häntä tuskin nähtiin. Hänen luontainen puheliaisuutensa, hänen ranskalainen eloisuutensa olivat vaihtuneet mykkyyteen ja alakuloisuuteen. Hän vaikutti vielä masentuneemmalta kuin hänen toverinsa. Kun Glenarvan puhui etsinnän jatkamisesta, Paganel pudisti päätään kuin ihminen, joka ei toivo enää mitään ja jonka vakaumus Britannian haaksirikkoisten kohtalosta näytti olevan lopullinen. Oli ilmeistä, että hän uskoi heidän auttamattomasti eksyneen jäljiltä.
Laivalla oli kuitenkin yksi mies, joka saattoi sanoa viimeisen sanan tästä onnettomuudesta, mutta hän pysyi yhä vaiti. Se oli Ayrton. Tämä konna tiesi epäilemättä ainakin haaksirikon tapahtumapaikan, vaikka ei olisi ollut selvillä kapteenin nykyisestä olinpaikasta. Mutta jos Grant löytyisi, hän voisi tietysti todistaa Ayrtonia vastaan. Niinpä tämä pysyi itsepintaisesti vaiti. Siksi häntä vihattiin kiivaasti, varsinkin matruusit, jotka tahtoivat löylyttää hänet.
Monta kertaa Glenarvan uudisti yrityksensä saada perämies puhumaan. Lupaukset ja uhkaukset olivat hyödyttömiä. Ayrtonin härkäpäisyys oli mennyt niin pitkälle ja oli niin käsittämätön, että majuri alkoi epäillä, tiesikö hän oikeastaan mitään. Samaa mieltä oli muuten maantieteilijä, jonka yksityiseen käsitykseen Harry Grantin kohtalosta se sitä paitsi soveltui.
Mutta ellei Ayrton tiennyt mitään, miksei hän tunnustanut tietämättömyyttään? Siitähän ei ollut mitään vahinkoa hänelle. Hänen äänettömyytensä vaikeutti uuden suunnitelman laatimista. Oliko perämiehen löytymisestä Australiassa pääteltävä, että Harry Grantkin oli samalla mantereella? Ayrton oli ehdottomasti saatava puhumaan.
Huomatessaan puolisonsa ponnistukset turhiksi lady Helena pyysi lupaa vuorostaan koettaa murtaa perämiehen vastarinnan. Siinä missä mies ei ollut onnistunut voisi nainen lempeydellään ehkä onnistua. Eikö siinä tule esiin ikuinen tarina sadun myrskystä, joka ei pysty tempaamaan viittaa matkamiehen yltä, kun taas pieninkin päivänsäde nostaa sen heti? Glenarvan, joka tiesi nuoren vaimonsa älykkyyden, antoi hänelle vapaat kädet toimia.
Sitten 5. päivänä maaliskuuta vietiin Ayrton lady Helenan hyttiin. Mary Grantin piti olla läsnä keskustelussa, sillä tytön vaikutus saattoi olla suuri, eikä lady Helena tahtonut laiminlyödä mitään menestymisen mahdollisuutta.
Tunnin ajan olivat molemmat naiset hytissä Britannian perämiehen kanssa, mutta heidän keskustelustaan ei saatu tietää mitään. Mitä he olivat puhuneet, mitä perusteluja käyttäneet saadakseen ilmi rosvon salaisuuden, kaikki tämän kuulustelun yksityiskohdat jäivät tuntemattomiksi. Mutta erotessaan Ayrtonista he eivät näyttäneet onnistuneen, vaan heidän kasvoistaan näkyi ilmeinen pettymys.
Kun perämies saatettiin hyttiinsä, matruusit uhkailivat häntä kiukkuisesti. Mutta Ayrton kohautti vain olkapäitään, mikä yllytti miehistön raivoa, niin että sen hillitsemiseksi tarvittiin suorastaan John Manglesin ja Glenarvanin väliintuloa.
Mutta lady Helena ei luovuttanut. Hän halusi taistella loppuun saakka tätä kovasydämisyyttä vastaan ja meni seuraavana päivänä itse Ayrtonin hyttiin välttääkseen kohtaukset, joita miehen näyttäytyminen laivan kannella aiheutti.