— Minut oli siis jätetty melkein autiolle rannalle, mutta vain kolmenkymmenen kilometrin päähän Länsi-Australian pääkaupungin, Perthin vankiloista. Rannalla harhaillessani tapasin joukon juuri karanneita vankeja. Minä liityin heihin. Mylord, minun ei kai tarvitse kertoa elämästäni kahden ja puolen vuoden aikana. Mainitsen vain, että minusta tuli vankikarkurien päällikkö nimeltä Ben Joyce. Syyskuussa 1864 saavuin irlantilaisen maatilalle. Pääsin sinne rengiksi, jolloin käytin todellista Ayrton-nimeäni. Odottelin siellä tilaisuutta jonkin laivan kaappaukseen. Se oli päätavoitteeni. Kaksi kuukautta myöhemmin saapui Duncan. Käydessänne irlantilaisen luona, mylord, te kerroitte kapteeni Grantin koko tarinan. Minä sain tietää, mitä siihen saakka en tiennyt, Britannian käynnin Callaossa, sen viimeiset, kesäkuussa 1862, kaksi kuukautta minun laivalta eroni jälkeen päivätyt tiedot, löytämänne asiakirjan, laivan joutumisen haaksirikkoon jollakin kohtaa 37. leveysasteella ja vihdoin ne vakavat syyt, joita teillä oli Harry Grantin etsimiseen Australian mantereelta. Minä en epäröinyt. Päätin kaapata Duncanin, mainion laivan, joka olisi jättänyt vanaveteensä Britannian laivaston nopeimmat alukset. Mutta sillä oli pahoja vaurioita korjattavana. Minä annoin sen siis lähteä Melbourneen, esittelin itseni teille Britannian toiseksi perämieheksi, mikä olikin totta, ja tarjouduin opastamaan teidät haaksirikkopaikalle, jonka sijoitin Australian itärannikolle. Näin opastin teidän retkikuntanne Victorian maakunnan halki, karkulaisjoukkoni milloin seuratessa matkan päässä, milloin kulkiessa edellä. Mieheni tekivät Camden Bridgellä tarpeettoman rikoksen, koska Duncan telakalle jouduttuaan ei olisi voinut päästä käsistäni ja sellainen laiva vallassani olisin hallinnut valtamerta. Saatoin teidät siis epäluulojanne herättämättä Snowy-joelle asti. Hevoset ja juhdat myrkytin gastrolobiumilla. Ajoin vankkurit Snowyn suohon. Minun käskystäni … mutta tiedättehän loput, mylord, ja saatte olla varma, että ilman herra Paganelin hajamielisyyttä olisin nyt Duncanin kapteenina. Sellainen on tarinani, hyvät herrat; ikävä kyllä se ei voi johtaa teitä Harry Grantin jäljille, ja te näette, että olette tehnyt huonon kaupan.
Perämies vaikeni, pani tapansa mukaan käsivarret ristiin rinnalleen ja odotti. Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat ääneti. He tunsivat, että tämä pahantekijäksi omituinen mies oli kertonut koko totuuden. Syy Duncanin kaappauksen epäonnistumiseen ei ollut riippuvainen hänen tahdostaan. Hänen rikostoverinsa olivat saapuneet Twofold-lahden rannalle, kuten Glenarvanin löytämä vangintakki osoitti. Siellä he olivat päällikkönsä käskyn mukaan väijyneet laivaa ja vihdoin kyllästyneinä odottamaan palanneet rosvo- ja murhapolttoammattiinsa Uuden Etelä-Walesin alueille. Majuri ryhtyi ensimmäisenä jatkamaan kyselyä saadakseen Britanniaa koskevat tiedot tarkistetuiksi.
— Siis 8. päivänä huhtikuuta 1862 teidät laskettiin maihin Australian länsirannikolle? hän kysyi.
— Aivan niin, Ayrton vastasi.
— Tiedättekö, mitä suunnitelmia Harry Grantilla silloin oli?
— Vain ylimalkaisesti.
— Kertokaa kuitenkin, Ayrton, Glenarvan sanoi. — Pieninkin vihje voi johtaa meidät jäljille.
— Se, mitä voin sanoa, mylord, ei kerro juuri mitään. Kapteeni Grantilla oli aikomus käydä Uudessa Seelannissa. Mutta sitä hänen suunnitelmaansa ei ollut toteutettu minun laivalla ollessani. Voi siis olla mahdollista, että Britannia Callaosta lähdettyään on mennyt tutkimaan Uuden Seelannin alueita. Se sopisi yhteen asiakirjassa mainitun päivämäärän kanssa, fregatin haaksirikko kun ilmoitetaan siinä tapahtuneeksi 27. päivänä kesäkuuta 1862.
— Ilmeisesti, Paganel sanoi.
— Mutta, Glenarvan huomautti, — mitään asiakirjassa säilyneistä sanankatkelmista ei voi sovittaa Uuteen Seelantiin.