— Pysäytä neljännespeninkulman päähän, John huusi perää pitävälle matruusille. — Huomenna auringon noustessa saamme tietää, mitä siellä tapahtuu.
Kello yksitoista siirtyivät matkustajat ja John Mangles hytteihinsä. Keulan puolella käveli vahti laivan kannella. Peräpuolella oli vain ruorimies paikallaan.
Tällä hetkellä nousivat Mary Grant ja Robert peräsalongista kannelle.
Kapteenin molemmat lapset nojasivat kaidetta vasten ja katselivat alakuloisina välkähtelevää merta ja Duncanin kimmeltävää vanavettä. Mary ajatteli Robertin tulevaisuutta; Robert ajatteli samoin sisarensa kohtaloa. Molemmat muistelivat isäänsä. Oliko hän vielä elossa, heidän rakastettu isänsä? Vai täytyikö siitä toivosta luopua? Mutta ei, mitä olisi elämä ilman häntä? Mitä heistä tulisi ilman isää? Kuinka olisi heidän käynyt jo nyt ilman lordi Glenarvania, ilman lady Helenaa?
Koettelemusten kypsyttämä poika arvasi sisarensa ajatukset. Hän tarttui
Maryn käteen.
— Mary, hän sanoi, — ei saa milloinkaan antautua epätoivoon. Muista, mitä isämme sanoi: — Rohkeus korvaa maan päällä kaikki. Säilyttäkäämme siis se sitkeä rohkeus, joka nosti hänet kaiken yläpuolelle. Tähän asti sinä olet tehnyt työtä minun puolestani, sisko, tästedes tahdon minä vuorostani tehdä työtä.
— Rakas Robert! neito vastasi.
— Minun täytyy sanoa sinulle eräs asia, Robert jatkoi. — Ethän suutu,
Mary?
— Miksi minä suuttuisin, Robert?
— Etkä estä minua?