Tämä anteeksiantamaton huolimattomuus pakotti John Manglesin alinomaiseen valppauteen. Mulrady ja Wilson tarttuivat useammin kuin kerran peräsimen tankoon, kun jokin tuulenpuuska oli painaa prikin kyljelleen. Will Halley tuli usein väliin ja haukkui molemmat matruusit kauheasti kiroten. Nämä taas kärsimättöminä olisivat tahtoneet sitoa juopon ja jättää hänet ruuman pohjalle loppumatkaksi. Mutta John Mangles pidätti heitä ja sai vaivoin heidän oikeutetun suuttumuksensa tyynnytetyksi.
Tämä laivan tila kuitenkin huolestutti häntä; mutta ollakseen tekemättä
Glenarvania levottomaksi hän puhui siitä vain majurille ja Paganelille.
MacNabbs antoi hänelle, vaikka toisin sanoin, saman neuvon kuin Mulrady
ja Wilson.
— Jos se näyttää teistä hyödylliseltä, John, MacNabbs sanoi, — ei teidän sovi empiä ryhtymästä päälliköksi tai jos teistä kuuluu paremmalta, edes ohjaamasta laivaa. Aucklandiin tultuamme tuo juoppo pääsee taas aluksen isännäksi ja saa mennä pohjaan, jos häntä huvittaa.
— Epäilemättä, herra MacNabbs, John vastasi, — ja minä teen sen, jos se on välttämätöntä. Niin kauan kuin olemme aavalla merellä, riittää vain vähäinen silmälläpito; matruusini ja minä olemme koko ajan kannella. Mutta ellei tuo Will Halley rannikkoa lähetessä palaa järkiinsä, niin myönnän olevani huolissani.
— Ettekö te voisi määrätä kurssia? Paganel kysyi.
— Se on vaikeaa, John vastasi. — Uskoisitteko, että laivalla ei ole ainoatakaan merikorttia!
— Todellako?
— Niin. Macquarie tekee vain rannikkomatkoja Edenin ja Aucklandin välillä, ja Will Halley on niin tottunut näihin seutuihin, ettei toimita edes peilausta.
— Hän luulee varmaankin, Paganel vastasi, — että hänen laivansa tuntee reitin ja ohjaa itse itseään.
— Hm, John Mangles sanoi, — minä en luota aluksiin, jotka kulkevat omin päin, ja jos Will Halley on juovuksissa maata lähestyessä, saattaa hän meidät vakavaan pulaan.