— Toivokaamme, Paganel lausui, — että hän on tullut järkiinsä maata nähtyään.
— Mutta jollei niin kävisi, MacNabbs kysyi, — ettekö voisi ohjata Macquarieta Aucklandiin?
— Ilman tämän rannikon karttaa se on mahdotonta. Matalikot ovat hyvin vaarallisia. Siellä on pieniä säännöttömiä, oikullisia vuonoja kuin Norjan rannikolla. Salakareja on paljon, ja niiden väistämiseen tarvitaan suurta tottumusta. Olkoon laiva kuinka luja tahansa, se on mennyttä kalua, jos sen emäpuu sattuu johonkin noista arviolta metrin verran pinnan alla piilevistä kallioista.
— Silloin, majuri sanoi, — ei kai miehistöllä ole muuta neuvoa kuin yrittää rannalle.
— Niin, herra MacNabbs, jos on aikaa.
— Kova ehto, Paganel huomautti, — sillä Uuden Seelannin rannat eivät ole vieraanvaraisia, ja niiden sisä- kuin ulkopuolella vaara on yhtä suuri.
— Puhutteko maoreista, herra Paganel? John Mangles kysyi.
— Puhun, ystäväni. Heidän maineensa on vakiintunut Intian valtamerellä. He eivät ole arkoja ja rappeutuneita australialaisia, vaan älykästä ja verenhimoista rotua, ihmissyöjiä, joilta ei ole odotettavissa mitään sääliä.
— Niinpä, majuri sanoi, — jos kapteeni Grant olisi haaksirikkoutunut
Uuden Seelannin rannikolla, te ette neuvoisi lähtemään etsimään häntä?
— Rannikolta kyllä, maantieteilijä vastasi, — sillä sieltä voisi ehkä löytää Britannian jälkiä; mutta sisämaasta en, sillä se olisi hyödytöntä. Jokainen eurooppalainen, joka lähtee noille kolkoille seuduille, joutuu maorien käsiin, ja jokainen maorien käsiin joutunut vanki on mennyttä miestä. Minä olen kehottanut ystäviäni kulkemaan pampan ja Australian halki, mutta en koskaan ohjaisi heitä Uuden Seelannin poluille. Taivaan käsi ohjatkoon meitä ja Herra varjelkoon koskaan joutumasta näiden julmien alkuasukkaiden vangiksi.