— Englannin lippu! John Mangles huudahti, joka oli tarttunut kaukoputkeensa.
— Se on totta! Paganel huudahti, kääntyen innoissaan Robertin puoleen.
— Mylord, Robert sanoi liikutuksesta vapisten, — mylord, ellette tahdo, että menen saareen uimalla, käskekää laskea vene vesille. Ah, mylord, minä pyydän polvillani saada ensimmäisenä nousta maihin!
Kukaan läsnäolijoista ei uskaltanut puhua. Mitä! Tällä 37. leveysasteen koskettamalla saarella kolme haaksirikkoista miestä, englantilaisia! Ja jokaisen mieleen palasi eilisiltainen tapahtuma, Robertin ja Maryn silloin kuulema huuto. Lapset eivät ehkä olleet erehtyneet kuin yhdessä kohden: he olivat saattaneet kuulla äänen, mutta oliko se voinut olla heidän isänsä avunhuuto? Ei, tuhat kertaa ei, sen pahempi! Ja heitä odottavaa kauheaa pettymystä peläten jokainen ajatteli, että tämä uusi koettelemus ylittäisi heidän voimansa. Mutta heitä ei voinut estää? Lordi Glenarvanilla ei ollut rohkeutta siihen.
— Veneeseen! hän huudahti.
Minuutissa oli vene laskettu vesille. Kapteenin molemmat lapset, Glenarvan, John Mangles ja Paganel kiiruhtivat siihen, ja se kiiti nopeaa vauhtia kuuden matruusin voimakkaasti soutaessa.
Parinkymmenen metrin päässä rannasta päästi Mary kimeän huudon:
— Isäni!
Rannalla seisoi mies kahden muun välissä. Hänen kookas ja voimakas vartalonsa, hänen samalla lempeät ja päättäväiset kasvonsa osoittivat selvää yhdennäköisyyttä Mary ja Robert Grantin piirteiden kanssa. Hän oli nähtävästi se mies, jota molemmat lapset olivat niin usein kuvailleet. Heidän sydämensä ei ollut heitä pettänyt. Se oli heidän isänsä, se oli oikea kapteeni Grant.
Kapteeni kuuli Maryn huudon, levitti kätensä ja kaatui hiekalle kuin salaman iskemänä.